Sellaisen voiton jälkeen saattoi Montague huolettomana odottaa joulujuhlallisuuksia — soittoa ja tanssia ja kaikkea muuta onnellista ja kaunista.
Sellaista esimerkiksi kuin Mrs Winnie, joka tuli häntä tapaamaan; puettuna parhaimpaan automobiiliturkkiinsa, joka oli tehty puhtaimmasta lumivalkoisesta kärpännahasta — se oli tosiaan niin loistava, että minne hyvänsä hän menikään, niin ihmiset kaikkialla kääntyivät ja tuijottivat hengitystään pidättäen häneen. Mrs Winnie oli iloisen terveyden kuva, syvä hehku purppuraisessa pinnassaan, ja liekki sysimustissa silmissään.
Hän istui suuressa ajovaunussaan — jossa syystä kylläkin tuli kantaa kärpännahkaturkkia. Se oli pieni, itsestään kulkeva hotelli; sisällä oli istuimet kuudelle hengelle, ja liikkuvat lepotuolit ja makuusijat, ja kirjotuspöytä ja pesukaappi, jota yöllä valaisi kaunis, sähköllä valaistava kynttiläkruunu. Sen leikkaukset olivat etelä-ameriikkalaisesta mahongista, ja päällystys oli espanjalaisista ja marokkolaisista nahkoista; siellä oli puhelin, jonka kautta saattoi antaa määräyksiä ajajalle; ja jääsäiliö ja aamiais-säilytin — tosiaan olisi saattanut viettää tunnin ajan aina uusien entistään nerokkaampien laitteiden keksimisessä tässä salaperäisessä vaunussa. Se oli pari vuotta sitten varta vasten laitettu Mrs Winnietä varten, ja sanomalehdet kertoivat, että se oli maksanut sata viisikymmentätuhatta markkaa; se oli silloin ollut uutuus, mutta nyt "jokainen" voi niitä saada. Tässä vaunussa oli mukava istua ja nauraa ja lörpötellä ja ajaa pikajunan nopeudella; eikä koskaan minkäänlaista nytkähtelyä tai huojumista, taikka minkäänlaista pienintäkään ääntä.
Kaupungin kadut kiisivät heidän ohitsensa, niinkuin mielikuvituksessa. He ajoivat puiston läpi, ja ulos Riverside Drivelle, ja edelleen ylös tietä, joka kulkee virran vierustaa koko matkan Broadwaysta Albanyyn saakka. Se oli makadamisoitu ajotie, jonka molemmilla puolilla seisoi kauniita ja muhkean näköisiä asuntoja. Kun ajettiin yhä kauvemmaksi, saavuttiin suurille maatiloille — tuhannen neliöpeninkulman suuruinen alue oli kokonaan luovutettu niitä varten. Siellä oli metsiä ja järviä ja virtoja; siellä oli puutarhoja ja kasvistaloja, jotka olivat täynnä harvinaisia kasveja ja kukkasia; ja puistoja, missä hirvet söivät laidunta, ja riikinkukot ja lyyrylinnut ylhäisinä astelivat. Tie kiemurteli ylös ja alas kukkuloiden välissä, joiden kupeet saattoivat olla yhtä ainoata loppumatonta ruohopengertä; ja ylimpänä huipulla seisoi kaikenmuotoisia ja -kokoisia palatseja mitä ajatus saattoi kuvitella.
Näitä suuria maa-alueita löytyi kaikkialla kaupungin ympärillä, aina kolmen ja kuudenkymmenen peninkulman päässä siitä; niitä oli siellä pari kolme sataa, ja uskomattomia summia oli kulutettu niiden koristamiseen. Siellä näki keinotekoisen lammikon, jonka pinta-ala oli kymmenen tuhatta akrea, ja se oli tehty maahan, joka oli maksanut useita tuhansia markkoja akre; siellä näki puistoja, joissa oli kymmenen tuhatta ruusupensasta, ja miljoonan markan arvosta jaappanilaisia liljoja; siellä oli eräs maatila, jolle oli istutettu viiden miljoonan markan arvosta harvinaisia puita, jotka olivat tuodut maailman kaikilta kulmilta. Jotkut rikkaat, jotka eivät enää osanneet millään muulla huvittaa itseään, muuttivat maatilaansa perinpohjin kerta toisensa perään, vaihtaen näköalaa kotinsa ympärillä, niinkuin vaihdetaan maisemaa näytelmässä. Kaukana New Jerseyssä rakensivat Heganit linnaa erään vuoren huipulle ja olivat rakentaneet erityisen rautatien sitä varten kuljettaakseen sinne rakennustarpeita. Täällä oli myöskin tupakkakuninkaan maatila, johon oli kulutettu viisitoista miljoonaa jo ennenkuin rakennuksen suunnitelmat vielä olivat piirretytkään; siellä oli keinotekoisia lammikoita ja virtoja, ja haaveellisia siltoja ja muistopatsaita, ja parisen kymmentä pientä malliviljelyskenttää ja maataloa, aina omistajan päähänpiston mukaan. Ja täällä Pocantinon harjanteilla oli öljykuninkaan maatila, joka oli noin neljä neliöpeninkulmaa laaja, ja jossa oli kolmenkymmenen peninkulman pituudelta ihanteellisia ajeluteitä; useita vaunulasteja harvinaisia kasveja oli tuotu sen puistoja varten, ja sen kunnossa pitoon tarvittiin kuuden sadan miehen aika. Siellä oli golf-kenttä [golf-peli on eräs palloleikki, jossa pallot käyrällä mailalla ajetaan maassa oleviin kuoppiin. Suomentaja.], ja pienennetty jäljennös lumihuippuisista Alpeista; maailman rikkain mies tuli sinne etsimään kadonnutta terveyttään, ja mukanaan oli hänellä asestetut vartijat ja salapoliisit, jotka piirittivät seutua kaiket päivät, ja tornissa oli valonheittäjä, jonka avulla hän saattoi nappulaa koskettaen keskellä yötä lähettää valovirran huuhtelemaan ympäristöä.
Yhdessä näistä palatseista eleli suuren Devon-huoneen perijä. Hänen serkkunsa asui Euroopassa, sillä hänen mielestään Amerikka ei ollut sellainen paikka, missä herrasmiehen sopi elää. Kumpikin heistä omisti useiden miljaardien arvosta New-Yorkin kiinteimistöä, ja saivat vuokraveronsa kaupungin kihiseviltä työläis-miljoonilta. Ja herkeämättä ostivat he perheen vakuuskirjan nojalla uusia alueita He olivat kaupungille kuuluvien suurten rautateiden johtajia, ja olivat kosketuksissa valtiollisen koneiston kanssa, ja kaikella muullakin tavalla sellaisessa asemassa, jossa saattoivat tietää, miten oli asiat; jos aijottiin rakentaa uusi maanalainen rata, jota myöten kihisevät työläismiljoonat päästettiin vapauteen, huomasivat nämä kaiken maan myydyksi käsistä, ja siellä seisoi jo suunnattomia vastarakennettuja vuokrakasarmeja — ja omistajina olivat Devonit. Heidän hallussaan oli parikymmentä kaupungin suurinta hotellia — ja heillä oli myöskin köyhäinkortteleita ja anniskeluita ja kapakoita Tenderloinissa. Heidän ei edes tarvinnut tietää, mitä omistivat; heidän ei tarvinnut tietää mitään, eikä tehdä mitään — he elivät palatseissaan, kotona tai ulkomailla, ja heille kuuluvissa kaupunki-toimistoissa kiersi pysähtymättä suuri, korkoja kasaava kone.
Eldridge Devonin työnä oli huvitella itseään tiluksillaan ja automobiilillaan. Hän oli vasta myynyt kaikki hevosensa ja muuttanut tallinsa vaunuvajaksi, jossa seisoi rivissä parikymmentä kappaletta vaunuja; hän hankki ehtimiseen uusia, ja jutteli niiden ansioista. Hän oli saanut maatilansa, Hudson Cliffin suhteen sellaisen loistavan ajatuksen, että siitä oli tuleva herrasmiehen maatalo, joka kannattaisi itse itsensä — se tahtoo sanoa, joka hankkisi ylellisyys- ja välttämättömyystarpeet omistajansa pöydälle hinnalla, joka ei saisi kohota yläpuolelle sitä, mitä ne ostettaessa maksaisivat. Otettaessa lukuun hinnat, joita tavallisesti maksettiin, ei tämä ollut mikään hämmästyttävä urotyö, mutta Devon iloitsi siitä lapsellisesti; hän näytti Montaguelle kasvihuoneensa, jotka olivat täynnä harvinaisia kukkia ja hedelmiä, ja mallimeijerinsä, jossa oli marmoriset pöydät ja nikkeliset torvet, ja palvelijoilla oli yllään valkoiset verkapuvut ja käsissään kuuraushansikkaat. Hän oli lyhyt ja hyvin paksu herra, jonka kasvot olivat punottavat ja keskustelu kaikkea muuta kuin säteilevää. Hudson Cliffille tuli useita Montaguen aikaisempia tuttavia; ja toisia, joita hän ei ollut ennen tavannut. He huvittelivat itseään kaikilla niillä tavoilla, joihin hän oli tutustunut perhevierailulla; niinpä jouluaattona oli juhlallisuuksia lasten riemuksi, ja jouluyönä pukutanssi, hyvin kaunis ja komea. Monet saapuivat New-Yorkista siihen tilaisuuteen, ja toisia saapui lähistöltä; ja vastakutsuilla näki Montague toiset näistä vuorenhuippulinnoista.
Ja myöskin, mikä tärkeintä, pelattiin täällä bridgeä — niinkuin sitä oli pelattu jokaisissa pidoissa, missä hän siihen saakka oli ollut läsnä. Täällä Mrs Winnie, joka miltei kokonaan oli ottanut hänet huostaansa ja uhkasi asettua Oliverin sijalle hänen suojelijakseen ja oppaakseen seuraelämän piireissä, väitti että mitään anteeksipyyntöjä ei enää hyväksyttäisi ja niin istui hän Mrs Winnien kanssa pari aamua aurinkoisissa seurusteluhuoneissa, ja syventyi innokkaasti peliin. Kun hän oli osottautunut taitavaksi oppilaaksi, neuvottiin häntä ottamaan koekaste.
Ja siten joutui Montague tekemisiin uuden seuramaailman ilmiön kanssa — ehkä ylipäänsä kaikista tärkeimmän ja mieltä järkyttävimmän ilmiön kanssa, mitä seuramaailma oli vielä hänelle näyttänyt. Hän oli juuri kokenut, kuinka hankitaan suuria summia ilmaiseksi, ja hänellä oli tuoreessa muistissa sen epämieluisat muistot — vapisuttava jännitys, polttava ja raateleva rahanhimo, hirmuinen, hermoja uuvuttava kiihotus. Hän oli toivonut, että hänen ei ainakaan kohta tarvitsisi uudelleen läpikäydä sellaista kokemusta — ja täällä oli siihen mahdollisuus ja lisäksi loppumaton ajankuluke!
Sillä se oli bridgen tarkotus; se oli rangaistus, minkä ihmiset maksoivat ilmaiseksi saamistaan rahoista. Sairaus syöpyi heidän veriinsä, eivätkä he voineet enää elää ilman kiihdyttävää ansiota ja sen toivoa. Siksipä he työstä päästyään, jolloin heidän luultiin lepäävän ja huvittelevan, kokoontuivat yhteen ja raastivat toisiaan, matkien tuota julmaa ja pelottavaa liike-elämän taistelua ja huijausta. Streetillä oli Oliver osottanut veljelleen kuuluisan "kastajan", joka joskus oli voittanut kolme neljäkymmentä miljoonaa yhtenä ainoana päivänä; se mies pelasi aamupäivällä osakkeilla, ja iltapäivällä "vaihtoi hevosia" ja vietti illan miljonäärien pelihuoneessa. Ja samoin oli myöskin bridge-pelurien laita.