"Tässä tulee räätäli", lausui hän, sulkiessaan telefoonin.
"Kenen?" kysyi veljensä.
"Sinun", sanoi hän.
"Tuleeko minulla olla uudet vaatteet?" kysyi Montague.
"Sinullahan ei ole nyt mitään vaatteita", oli vastaus.
Montague seisoi "pukumestarin" edessä, joksi kallisarvoista peiliä kutsuttiin. Hän tarkasteli itseään ja sitten veljeään. Oliverin vaatteet olivat melkein tsherkessiläisen pähkinäpuun väriset; aluksi tuntuivat ne yksinkertaisilta, ja vieläpä vähän huolimattomilta — vasta vähitellen saattoi huomata, että se oli omaperäistä ja erinomaista, ja hyvin kallista.
"Eivätkö sinun new-yorkilaiset ystäväsi tahtoisi ottaa huomioon sitä seikkaa, että minä olen vast'ikään maalta tullut?" kysyi Montague leikillisesti.
"Saattaisivat kyllä", vastasi veli. "Minä tunnen sata henkilöä, jotka lainaisivat minulle rahaa, jos pyytäisin heiltä. Mutta minä en pyydä heiltä."
"Kuinka pian minä siis olen valmis esiintymään?" kysyi Montague, nähden itsensä suljetuksi lukkojen taa viikoksi tai kahdeksi.
"Sinä olet saava kolme pukua huomenna aamulla", sanoi Oliver. "Genet on luvannut."