"Sinä ja minä menemme aamulla 'Mustaan metsään', Wallingien metsästystilalle", lisäsi Oliver veljelleen. "Sinä tapaat siellä Mrs Robbien. Olet kai kuullut Wallingeista?"
"Olen", sanoi Montague, "olen kuullut heistä puhuttavan."
"Hyvä on", sanoi toinen, "me ajamme alas vaunuilla. Aion ottaa sinut kilpa-ajovaunuihini, niin saat kokea mitä se on. Me lähdemme varhain."
"Minä olen kyllä oleva valmis", sanoi Montague; ja kun hänen veljensä vastasi, että hän tulisi olemaan portilla kello yhdentoista aikaan, teki hän yhden uuden huvittavan huomion new-yorkilaisten tavoissa.
Siihen hintaan, minkä hän hotelliin maksoi, kuului myöskin yhden kamaripalvelijan eli tytön palvelus heitä jokaista kohti ja sentähden kun heidän tavaransa olivat tulleet ei heillä ollut mitään tekemistä, ja he menivät syömään aamiaista yhteen hotellin suurimmista ruokailuhuoneista. Tornimaiset pylväät olivat tummanvihreää marmoria ja palmut ja kukat muodostivat ihmeellisiä labyrinttejä. Oliver tilasi; hänen veljensä ei jättänyt huomaamatta, että yksinkertainen ateria maksoi heille noin viisikymmentä dollaria [250 Smkaa] ja hän ihmetteli, tulisivatko he syömään sillä hinnalla koko ajan.
Silloin Montague mainitsi, että hän oli kotoa lähdettyään saanut sähkösanoman kenraali Prenticeltä, ja hän pyytää häntä tulemaan kanssaan sinä iltana Uskollisen Legioonan kokoukseen. Montague ihmetteli leikillään, tuomitseisiko hänen veljensä hänen vanhan pukunsa kelpaamattomaksi sellaiseen tehtävään. Mutta Oliver vastasi, että sillä ei olisi väliä, mitä hänellä siellä oli päällään; hän ei tapaisi ketään, jolla olisi merkitystä, paitsi Prenticeä itseään. Kenraali ja hänen perheensä näkyivät olevan hyvin huomattavia seuraelämässä ja heitä oli "muokattava." Mutta Oliver, ovelasti kyllä, ei siitä pitemmältä puhunut, sillä hän tiesi, että hänen veljensä varmasti tulisi puhumaan vanhoista ajoista, joka olisi varmin mahdollinen tapa päästä kenraali Prenticen hyvään suosioon.
Aamiaisen jälkeen tuli Reggie Mann, hintelä keikari, jolla oli kapea, pieni vartalo ja teeskennelty, siro käyntitapa, hienot kädet ja naisellisen pehmeä ääni. Hän oli puettu iltakävelypukuun, ja napinlävessään kantoi hän ihmeellisen punaista orchidéta. Montaguen kättä pudisti hän olkapäänsä tasalle; mutta kun Alice tuli sisälle, niin ei hän ollenkaan ottanut häntä kädestä. Sensijaan, hän seisoi ja katseli hämmästyneenä, katseli yhä uudelleen, ja kohottaen tunteensa yltäkylläisyydessä käsiään, huudahti hän: "Oh, täydellinen! täydellinen!"
"Ja kas, minähän sanoin sinulle!" lisäsi hän innokkaasti. "Hän on riittävän pitkä kantaakseen satiinia! Hänen tulee saada vaalean sininen empiiripuku — hän on saava sen vaalean sinisen empiiripuvun, vaikka minä itse saisin maksaa sen hänen edestään! Ja oh, mitä maailmassa voimmekaan me tehdä tuollaisella tukalla! Ja vartalo — Réval tulee suorastaan hulluksi!"
Reggie jatkoi laverteluaan kevyellä ja iloisella tavallaan, hän otti Alicen käden ja tutki sitä, ja sitten hän käänsi Alicen tarkastellen hänen vartaloaan; Alice lensi punaiseksi ja koetti nauraa salatakseen hämmennystään. "Rakas Miss Montague", huudahti hän, "minä tuon koko Gothamin ja lasken sen Teidän jalkojenne juureen! Ollie, sinä olet taistelusi voittanut! Voittanut ilman ainoatakaan laukausta! Minä tiedän oikean miehen hänelle — hänen isänsä on kuolemaisillaan, ja hänelle tulee neljä miljoonaa jo yksin vanhan mantereen arvopapereissa. Ja hän on yhtä kaunis kuin Antonius ja yhtä hurmaava kuin Don Juan! Allons! me voimme tämän illan jo alottaa niillä myötäjäisillä!"
Kolmas luku.