"Olen kuullut hänestä", sanoi Montague.
"No niin, olin erään näyttelyn mukana täällä Broadwayllä ensimäisenä talvena; ja joka ainoa ilta kuuden kuukauden ajalla hän lähetti minulle kimpun orkiksia, joiden oli täytynyt maksaa vähintäin neljäsataa markkaa! Ja hän sanoi minulle, että hän avaisi minulle laskun kaikissa liikkeissä, missä vaan halusin, jos viettäisin seuraavan kesän hänen kanssaan Europassa. Hän sanoi, että minä voisin ottaa äitini taikka sisareni mukaan — ja minä olin niin viaton siihen aikaan, minä ajattelin, että se merkitsi varmasti, että hän ei tarkottanut mitään pahaa!"
Toodles hymyili muistolle. "Menittekö?" kysyi mies.
"En", oli vastaus. "Minä jäin tänne erään puutarhanäyttelyseurueen kanssa, joka sitten meni kumoon. Ja minä menin entisen johtajani luo pyytämään työtä, ja hän sanoi minulle, 'En voi maksaa muuta kuin viisikymmentä markkaa viikossa. Mutta miksikä olette sellainen narri?' 'Mitä tarkotatte?' kysyin; ja hän vastasi, 'Miksikä ette ota rikasta armasta itsellenne? Silloin voisin maksaa Teille kolmesataa.' Sellaista kuulee tyttö näyttämöllä!"
"En ymmärrä", sanoi Montague hämmästyneenä. "Tarkottiko hän sitä, että hän voisi saada rahaa mieheltä?"
"Ei suorastaan", sanoi Toodles; "mutta liput — ja reklaami. Kas, miehet vuokraavat eturivin istuimet koko näytäntökaudeksi, jos he ovat ihastuneet johonkin tyttöön näyttämöllä. Ja he ottavat kaikki ystävänsä mukanaan katsomaan häntä, ja hänestä tullaan puhumaan — hän on nyt jotakin, sen sijaan että äsken ei ollut mitään, niinkuin minä."
"Siis he tosiaankin auttavat häntä näyttämöllä!" sanoi Montague.
"Auttavat!" huudahti Toodles. "Jumalani! Olen tuntenut erään tytön, joka oli ollut ulkomailla muutaman ensiluokkaisen keikarin kanssa — ja hänellä oli pukuja ja jalokiviä, jotka sitä todistivat — ja hän palasi kotia ja pääsi ensiriviin kuorossa viiden sadan markan palkan palkalla viikkokaudessa."
Toodles oli iloinen ja kaikesta välinpitämätön; ja se kaikki heitti Montaguen silmissä yhä uuden varjon koko tuon mustan murhenäytelmän yli. Hän istui vaipuneena synkkiin mietelmiin, unohtaen toverinsa ja paikan melskeen ja loistavan kirkkauden.
Keskellä tätä ruokailuhuonetta oli suuri kartionmuotoinen kaappi, joka sisälsi vaihtelevan näytelmän ruokalajeja; ja kun ne virtailivat sieltä ulos, jäi Montague niitä katselemaan. Siellä oli lautasia, jotka olivat varustetut kukkaisilla ja yrteillä, ja sisälsivät paistettua kalkkunaa ja palvattua kinkkua, hyytelöityä lihaa ja liemiruokia ja torttuja ja jäähdytettyjä kakkuja — kaikellaisia ihmeellisimpiä laitteita, mitä mielikuvitus suinkin saattoi keksiä. Olisi saattanut viettää kokonaisen tunnin niitä tutkiessa, ja pinnalta pohjaan saakka ei olisi löytynyt mitään, mikä olisi ollut yksinkertaista, ei mitään, mikä olisi ollut luonnollista. Kalkkunoiden ympärille oli kääritty paperikiehkuroita ja ruusukkeita; kinkut olivat peitetyt valkealla limalla ja koviksi keitetyt kravut keltaisella mayonnalais-kastikkeella ja kaikki ylt'yleensä maalatut vaaleanpunaisilla ja vihreillä ja mustilla maaseutumaisemilla ja merinäköaloilla — "laivoineen ja kenkineen ja pikineen ja kaalinpäineen ja kuninkaineen." Hyytelöidyt lihat ja liemet olivat muovaillut hedelmiksi ja kukkasiksi ja loistavia taideteoksia laadittu neilikanvärisestä ja valkoisesta sokurileivoksesta — tallipiha, esimerkiksi, hevosineen ja lehmineen, ja pumppu, ja maitotyttö — ja pari alligaattoria.