Sitten sai hän vielä kokea jotakin epämieluista. Hän kohtasi Laura Heganin; ja otaksuen hänen ottavan sydämellisesti vastaan hänen tervehdyksensä, meni hän hänen luokseen ja puheli hänelle viehättävästi. Ja Miss Hegan tervehti häntä jääkylmällä kohteliaisuudella; hänen huomautuksensa olivat niin lyhyitä, ja hän kääntyi pois niin äkkiä, aivankuin olisi tahtonut masentaa häntä. Montague läksi pois aivan hämmentyneenä. Mutta myöhemmin muistui hänen mieleensä, mitä kaikkia juoruja hänen ja Mrs Winnien ympärillä liikkui, ja hän arvasi, että se oli selityksensä Miss Heganin käytökseen.
Tämä välinäytös heitti varjon koko hänen käyntinsä yli. Sunnuntaina matkusti hän maalle, ja kahlasi yksin lumimyrskyn läpi, täynnä tyytymättömyyden tunnetta menneisyyttä kohtaan ja kaikellaisia aavistuksia tulevaisuudesta. Hän vihasi tätä rahamaailmaa, jossa se, mikä oli kaikista pahinta ihmisluonteessa, kaivettiin pinnalle; hän vihasi sitä ja toivoi, ettei olisi koskaan asettanut jalkaansa sen rajojen sisäpuolelle. Ainoastaan kahlaamalla niin kauan kunnes oli liiaksi väsynyt tuntemaan enää mitään, kykeni hän hallitsemaan itsensä.
Ja sitten pimeän alkaessa laskeutua saapui hän takaisin, ja löysi sähkösanoman, joka oli lähetetty New-Yorkista:
"Tule vastaan Pennan asemalle Jerseyn kaupungissa kello yhdeksän aikaan tänä iltana. Alice."
Tämä sanoma tietenkin karkotti kaikki muut ajatukset hänen mielestään. Hänellä ei ollut aikaa kertoa siitä edes Oliverille — hän hyppäsi automobiiliin ja ryntäsi suoraapäätä tavottamaan ensimäistä junaa, joka vei hänet kaupunkiin. Ja koko tuon pitkän, kylmän matkan ajan yli lauttojen ja maanteiden pohti hän tätä mysteriota. Alicen seuruetta ei oltu odotettu vielä kahteen viikkoon; ja vasta kaksi päivää sitten tuli kirje Los Angelesista, sanoen, että he varmastikin viipyisivät yhden viikkokauden yli ajan. Ja nyt Alice oli kotona takaisin!
Hän huomasi, että pikajuna lännestä saapui juuri mainitulla tunnilla; nähtävästi siis Alice ei ollut tullut Prenticien junassa ollenkaan. Pikajuna myöhästyi puoli tuntia, ja hän asteli edestakaisin junasillalla halliten kärsimättömyyttään niin hyvin kuin voi. Ja viimein pitkä juna puhkutti sisälle ja hän näki Alicen astuvan alas junasillalle. Hän oli yksin!
"Mitä tämä merkitsee?" olivat ensimäiset sanat, mitkä Montague lausui hänelle.
"Se on pitkä juttu", vastasi hän. "Halusin päästä kotia."
"Tarkotatko, että olet tullut koko matkan rannikolta saakka yksinäsi!" änkytti Montague.
"Yksin", sanoi hän, "koko matkan."