Ja kun hän viimein liikkui paikoiltaan, tarttui hän telefooniin ja käski sihteeriään soittamaan Mr Hasbrookille. Sitten istuutui hän odottamaan; ja kun kello soi, otti hän telefoonin toivoen kuulevansa Mr Hasbrookin äänen, ja aikoen vaatia selitystä. Mutta hän kuulikin oman sihteerinsä äänen, joka sanoi: "Sentraalista ilmotetaan, että numero on katkaistu, herra."
Ja hän ripusti kuulotorven paikoilleen ja istui jälleen liikkumattomana. Valhekuva oli hävinnyt!
Montaguelle merkitsi tämä muutosta koko hänen elämän toiveissaan. Kaikki hänen toiveensa menivät sen kautta sirpaleiksi. Hänellä ei ollut enää mitään tekemistä, ei mitään ajattelemista; maa hänen jalkojensa alla oli pettänyt!
Hän hehkui täynnä raivoa ja vihaa. Häntä oli petetty ja pidetty narrina; häntä oli käytetty hyväkseen ja sitten viskattu syrjään. Ja nyt hänellä ei ollut mitään, mitä hän olisi voinut tehdä — hän oli kerrassaan avuton. Enimmän piinasi kuitenkin häntä tunne niiden voimien ylivoimaisesta mahtavuudesta, jotka olivat pitäneet häntä nukkenaan; ja niiden ponnistusten täydellinen hyödyttömyys, joita hän tai kuka tahansa muu niitä vastaan saattoi tehdä. Ne olivat niinkuin luonnon kosmilliset perusvoimat; ne pitivät koko maailmaa kynsissään, ja tavallinen ihminen oli yhtä paljon heidän vallassaan kuin akanahöytyvä myrskyssä.
Kaiken päivää istui hän toimistossaan hautoen ja yllyttäen vihaansa. Hänellä oli mielentiloja, jolloin hän tahtoi heittää kaiken, pudistaa kaupungin tomut jaloistaan, ja mennä takaisin kotiin ja palauttaa siellä mieleensä, mitä oli olla herrasmiehenä. Ja sitten toisinaan oli hänellä sotaisia mielentiloja, jolloin hän tahtoi omistaa koko elämänsä niiden miesten rankaisemiseen, jotka olivat käyttäneet häntä hyväkseen. Hän haki käsiinsä jonkun toisen, joka omisti vakuutuskirjan Fidelityssä ja johon hän voisi luottaa; hän ottaisi jutun ilman mitään maksua ja ajaisi sen läpi loppuun saakka! Hän pakottaisi sanomalehdet puhumaan siitä — hän pakottaisi ihmiset kuulemaan, mitä hän sanoi!
Ja sitten illan lähetessä meni hän kotia katkerana ja haavottuneena. Ja siellä istui hänen veljensä häntä odottamassa ja syventyneenä tutkimuksiinsa.
"Hohoo", sanoi hän ja otti päältään päällystakkinsa valmistaakseen itseään vielä uuteen häpeään — kertomaan epäonnistumisestaan Oliverille ja kuulemaan hänen ijänikuista "sanoinhan sen sinulle."
Mutta Oliverilla itsellään oli jotakin juteltavaa, jotakin, jota hän ei voinut pidättää. Hän sanoa tokasi heti — "Sano minulle, Allan! Mitä merkillisiä on tapahtunut sinun ja Mrs Winnien välillä?"
"Mitä tarkotat?" kysyi Montague terävästi.
"Oh", sanoi Oliver, "jokainen puhuu jostakin riitaisuudesta."