Montague katsahti ympärilleen vavahtaen hieman etukäteen. Syynä hänen vavahdukseensa ei ollut hotellin loistokkuus, vaikka olisipa voinut uskoa, että tämän keskikaupungilla sijaitsevan hotellin komeus vaikuttaisi juuri maalta tulleeseen. Mutta Montague ei huomannut marmoripilareita, eikä kullattuja porraskaiteita, — hän muisteli vaan niitä miehiä, jotka hänen piti pian tavata. Liian paljon oli häneen kasaantunut vaikutelmia yhtenä päivänä; ensin hän oli saanut nähdä ja kuulla tuon hyörivän, kohisevan kaupungin, joka oli ollut hänen tulevaisuuden toiveittensa keskus, ja sitten hän oli kuvitellut tämän iltaista yhteentuloa miesten kanssa, joiden nimiä ympäröivät kaikki ne muistot, joita hän lapsesta asti oli pitänyt kalliina.
Käytävässä seisoskeli miesryhmiä puettuina kauhtuneisiin univormuihin. Kenraali Prentice kumarsi tuon tuostakin, kun hän Montaguen seuraamana astui portaita kohden, mistä he nousivat hississä yläkerroksen vastaanottohuoneisiin. Oven suussa he tapasivat siellä järeän, pienen miehen, jolla oli valkoiset töppiviikset. Kenraali seisahtui huudahtaen: "Hei, hei, majuuri!" Sitten hän jatkoi: "Saanko luvan esittää herra Allan Montaguen. Kuule Montague, tämä on majuuri Thorne."
Vain hetkellisen huomion ilme vilahti majuurin kasvoissa. "Kenraali Montaguen poikako olette", huudahti hän. Sitten hän pudisti toisen kättä molemmin käsin. "Olen iloinen nähdessäni teidät, poikaseni!"
Montague ei tehnyt poikamaista vaikutusta. Hän oli kolmenkymmenen ikäinen mies, mieluummin vanhemman ja vakaantuneemman näköinen, kuin päinvastoin; kolmen kyynärän pituisena olisi hänestä saanut kaksi sellaista miestä, kuin mikä tuo pienehkö, pyöreähkö majuuri oli. Mutta kuitenkin Montague piti sitä luonnollisena asiana, että majuuri kohteli häntä poikana tänä iltana, — hän tunsi itsensä pieneksi, kun joku vain mainitsi majuuri Thornen nimen.
"Ehkä olette kuullut isänne puhuvan minusta", kysyi majuuri äkkinäisesti: Montague vastasi: "Tuhatkertaa."
Hän aikoi lisätä, että hän oli kuvitellut majuurin uljaaksi gentlemanniksi, joka oli pelastunut viiniköynnöstä pitkin, sill'aikaa kun vihollisten koko tykkipatteri häntä ahdisti.
Ehkä Montaguen tunne oli sopimaton; mutta hän oli aina kuvitellut miehen siksi, vaikka hän ensin nauroi, kun hänen isänsä kertoi majuurista. Tämä asia oli tapahtunut korpimetsässä eräänä tammikuun iltapäivällä, Chancellorsvillen hirveässä taistelussa, jolloin Montaguen isä nousevana nuorena esikuntaupseerina oli saanut tehtäväkseen auttaa majuuri Thornen pälkähästä, tehtävä, joka oli hirvittävin, minkä ratsuväen upseeri koskaan voi saada. Se tapahtui sinä ratkaisevana aikana, jolloin Potomacin armeija horjui Stonevall Jacksonin hyökkäävien osastojen hätyyttämänä. Ei kukaan voinut noita osastoja seisauttaa, — mutta oli pakko saada ne seisahtumaan voidakseen pelastaa pohjoisarmeijan oikea sivusta. Majuurin ratsuväenrykmentti oli asettunut leiriin metsään vahvan jalka- ja ratsuväen ympäröimänä. Vihollisen hyökkäys oli musertava, — hevoset ja miehet ihan sinkoilivat palasiksi; ja majuurin hevonen, alaleuka rikkiammuttuna, oli pillaantunut ja jättänyt isäntänsä riippumaan edellämainittuun viiniköynnökseen. Irtauduttuaan nähtiin majuuri tantereella, missä villiintyneet hevoset ja tuskasta mielipuolet ihmiset raivosivat kuulasateessa ja karteessien räjähtäessä. Tässä helvetillisessä mylläkässä oli näppärä majuuri heittäytynyt irtonaisen hevosen selkään ja saapunut hajalleen sirotetun komentokuntansa jäännösten luo, pitäen puoliaan, siksi kunnes apu saapui, — ja vielä jaksaen ottaa osaa taisteluun koko iltapäivän ja hämärän ajan aina myöhään yöhön saakka, kestäen hyökkäyksiä hyökkäyksien jälkeen. — Ja nyt ei voinut uskoa näkemiään, kun katseli tuota tärkeännäköistä punanenäistä äijänkääkkää, joka olisi muka tehnyt tuon ihmeellisen voimatyön.
Kun Montague otti kätensä majurin kädestä sanoen hänelle, miten hauskaa oli tavata hänet, etsivät majuurin silmät jotain henkilöä huoneessa ja hän huusi äkkinäisesti: "Eversti Anderson! Eversti Anderson!"
Tuo oli siis sankarimainen Jack Anderson! "Saarnaaja" Anderson, joksi häntä kutsuttiin miesten kesken, siksi että hän aina rukoili ennenkuin mihinkään tekoon ryhtyi. Joka aterian edellä hän rukoili — hän piti hartaushetkiä illalla — huhuttiinpa, että hän rukoili silloinkin, kun hänen väkensä nukkui. Harjoitettuaan jumalallisella taitavuudella rykmenttiään kolme vuotta, teki hän siitä valiojoukon, jonka kanssa hän taisteli rintamassa Cold Harborissa, — jonka nimi herättää kauhua! Kun viholliset olivat syöksähtäneet ulkopuolelle varustuksiaan, karkoittaen pakosalle koko eturintaman, niin everstin patteri oli seisonut paikallaan kuin myrskyvän valtameren aallokossa niemeke, ahdistettuna kahdelta puolelta; koko se puolentunnin ajan, joka kului ennenkuin jalkaväki saapui avuksi, oli eversti ratsastanut tyynenä joukkojensa edessä kehoittaen miehiään taisteluun ja huutaen: "Antakaa takaisin pojat — antakaa takaisin!" Nyt everstin käsi vapisi, kun hän kurotti sen Montaguelle ja hänen äänensä oli murtunut ja rämisevä, kun hän lausui ilonsa siitä, että sai nähdä kenraali Montaguen pojan.
"Miksi emme ole saaneet nähdä teitä ennen", kysyi majuri Thorne. Montague vastasi, että hän oli elänyt nuoruutensa Mississipissä, — sillä hänen isänsä oli mennyt naimisiin Etelä-valtiossa sodan jälkeen. Joka vuosi oli isä kyllä käynyt New-Yorkissa ottaakseen osaa Uskollisen Legionan kokoukseen; mutta jonkun täytyi jäädä kotiin äidin kanssa, selitti Montague.