Tästä kertoi hänelle eräs nuori nainen, joka illan kuluessa tuli hänen luokseen ja asettui hänen rinnalleen. "Minun nimeni on Betty Wyman", sanoi hän, "ja Teidän ja minun on oltava ystäviä, sillä Ollie on minun vieruskumppanini."
Montague ei voinut muuta kun ottaa vastaan hänen ehdotuksensa, ja hänelle ei jäänyt aikaa paljoa tuumailla, mitä tuon sanan "vieruskumppani" saattoi ajatella käsittävän. Betty oli säteilevä pieni olento, puettuna tummanpunaiseen vaippaan, joka oli tehty jostakin pehmeästä, harson kaltaisesta, monimutkaisesta kankaasta; hänen tukassaan oli tulipunainen ruusu, ja luonnollinen, elävä puna hehkui hänen poskillaan. Hän oli kirkas ja elävä niinkuin perhonen, täynnä ihmeellisiä oikkuja ja päähänpistoja; pahansuopainen tuli hehkui hänen silmissään ja epäluuloinen hymy leikki noilla jumaloitavilla pienillä kirsikkahuulilla. Jokin outo hajuvesi seurasi hänen harsopukuaan ja täydensi ulkoasun tahallisen narrimaista sekavuutta.
"Minulla on suosituskirje Mr Wyman'ille New-Yorkissa", sanoi
Montague. "Hän on kenties Teidän sukulaisenne."
"Onko hän rautatiepäällikkö?" kysyi hän; ja kun Montague vastasi myöntäen, kuiskasi hän ivallisella, pelonsekaisella äänellä, "Onko hän rautatiekuningas? Onko hän rikas — oh, rikas kuin Salomon — ja onko hän pelottava mies, joka ilman muuta syö elävänä ihmisiä?"
"On", sanoi Montague — "sen täytyy siis olla saman."
"Hyvä", sanoi Betty, "minulla on kunnia olla hänen, lapsenlapsensa; mutta älkää viekö mitään suosituskirjettä hänelle."
"Miksi ei?" kysyi hän hämmästyneenä.
"Sillä hän söisi Teidät", sanoi tyttö. "Hän vihaa Ollieta."
"Mutta rakas Miss Wyman", sanoi toinen; ja tyttö kysyi, "Tahdotteko sanoa, että poika ei ole puhunut minusta sanaakaan Teille."
"Ei", sanoi Montague — "otaksun, että hän jätti sen Teidän itsenne tehtäväksi."