Ja sitten siellä oli Bertie Stuyvesant, kaunis ja puoleensa vetävä — sama poika, joka istui Montaguea vastapäätä aterioidessa. Bertien isä oli ollut kivihiilikauppias, eikä kukaan tietänyt, kuinka monta miljoonaa hän oli jättänyt jälkeensä. Bertie oli iloinen veitikka; viime viikolla oli hän kutsunut heidät aamiaiselle, jossa hän tarjosi heille jokirauskuja — marraskuussa — se oli ollut suuremmoinen kuje! Kuka lienee hänelle sanonut, että rauskut eivät milloinkaan oikein maistuneet, jollei niitä ole itse pyydystänyt, ja Bertie oli äkkiä päättänyt pyydystää ne itse sitä aamiaista varten. "Adirondackissa on niitä suunnattomat määrät", sanoi Betty; "ja Bertie tilasi yksityisen junan, hän, Chappie de Peyster ja eräät toiset läksivät matkalle sinä iltana; seuraavana päivänä ajoivat he, taivas tietää, kuinka monta peninkulmaa, ja pyydystivät suuren kasan rauskuja — ja me söimme niitä aamiaiseksemme seuraavana päivänä! Naurettavinta kaikesta oli se, kun Chappie vannoi niitä olleen niin paljon, että heidän oli mahdoton onkia, vaan rauskut täytyi pyydystää verkoilla! Bertie-parka — joku varmaankin tahtoo hänet erottaa nyt viinikannustaan!"
Salista kuului äänekästä naurua, meteliä ja huutoja, "Antakaa se minulle"! — "Se on Baby de Mille", sanoi Miss Wyman. "Hän haluaa aina metelöidä. Robbie oli aivan suunniltaan, kun hän viime kerran oli täällä; hän rupesi heittelemään sohvatyynyjä ja kaatoi kumoon kukkamaljakon."
"Eikö sitä pidetä täällä sopivana"? kysyi Montague.
"Ei Robbien läheisyydessä", sanoi hän. "Onko Teillä vielä ollut tilaisuutta puhella Robbien kanssa? Te tulette pitämään hänestä — hän on niin vakava, aivankuin Te."
"Mikä tuottaa hänelle huolia"?
"Rahojensa säästäminen", sanoi Betty. "Se on ainoa asia, mikä hänelle tuottaa päänvaivaa."
"Onko hän perinyt niin suunnattoman paljon"?
"Kolme- tai neljäkymmentä miljoonaa", vastasi hän; "mutta sitten, nähkääs, osa siitä on sijotettuna rautatieverkkonsa johtajain käsiin ja he maksavat hänelle satumaisesti. Ja hänen vaimollaan on rahaa, myöskin — hän oli Miss Mason, tiedättehän, hän, jonka isä on yksi teräsruhtinaista. Meillä on tapana sanoa, että on olemassa miljonäärejä, ja sitten miljonäärejä, ja sitten pittsburgilaisia miljonäärejä. Kuinka tahansa, kaksi heistä kuluttavat kaikki tulonsa kestitsemisessä. Robbien erikoisena kiihkona on näytellä täydellisen isännän osaa — hän näkee mielellään suuret ihmisjoukot ympärillään. Hän todellakin panee toimeen hyviä kekkereitä — mutta hän on niin ylenmäärin mahtava siitä ja hänellä on lukemattomia päähänpistoja sopivaisen ja sopimattoman suhteen! Minä uskon, että suurin osa hänen seurapiiristään menisi koska tahansa mieluummin Mrs Jack Warden'ille; tänä iltanakin olisin minä siellä, jollen olisi tullut tänne Ollien takia."
"Kuka hän on, Mrs Jack Warden"? kysyi Montague.
"Ettekö ole milloinkaan hänestä kuullut"? kysyi Betty. "Hän oli ennen Mrs van Ambridge, mutta sitten hän sai eron ja nai Wardenin, suuren puutavararuhtinaan. Hänellä oli tapana järjestää 'poika- ja tyttöjoukkueita' englantilaiseen malliin; ja sitten kun me menimme sinne, saimme me tehdä, mitä tahdoimme — juosta hippasilla yli koko talon, leikkiä tyynysotaa, ja tutkia vaatekomeroita, ja panna toimeen naamiaisia! Mrs Warden on hyväntahtoinen niinkuin vanha lehmä. Te tulette vielä hänet tapaamaan — älkää vain antako noiden hänen lempeiden silmiensä panna päätänne pyörälle. Olette kyllä huomaava, että hän ei sitä tarkoita; hän vain haluaa nähdä kauniita miehiä riippumassa ympärillään."