Majuri oli kuuluisa klubihenkilö ja bon vivant, niinkuin Montague tuli myöhemmin huomaamaan. "Hän on Mrs Robbie Wallingin eno", kuiskasi Mrs Alden hänen korvaansa. "Ja sivumennen sanoen he vihaavat toinen toistansa niinkuin myrkkyä."
"Siksikö minun ei tulisi uudistaa tuota onnetonta kysymystäni hänelle?" kysyi Montague hymyillen.
"Oh, he kyllä tapaavat toisiaan", sanoi toinen. "Teidän ei tulisi olla tietävinänne mitään siitä. Haluatteko hieman skotlantilaista?"
Montaguen ajatuksille antoivat ihmiset tällä päivällisaterialla niin paljon askartelemista, että hän tuskin ollenkaan ehti ajatella ruokaa. Hän huomasi hämmästyksekseen, että heillä oli oikeata nuorta lammasta — ja nyt oli marraskuun puoliväli. Mutta hän ei tietänyt, että nuo kuuden viikon vanhat elukat, joiden lihaa se oli, olivat kasvaneet pumpulisissa tamineissa ja syöneet maitoa lusikalla, ja olivat maksaneet puolitoista dollaria naula. Mutta vähän myöhemmin kannettiin hänen eteensä tuoksuvaa, ruskeaksi paistettua leipävanukasta, kultaisella lautasella; samalla alkoi jokin kiinnittää hänen huomiotansa. Mrs Winniellä oli vaakunakilpi; hän oli huomannut sen jo automobiilissa ja sitten siinä pronssisessa portissa, joka vei Lumipalatsiin, ja sitten lakeijojen livreijapuvuissa, ja taas skotlantilaisessa viinikannussa. Ja nyt — uskomatonta ja kauheaa — huomasi hän sen poltetuksi ruskeaksi paahdettuun, tuoksuvaan leipävanukkaaseen!
Mitä saattoikaan kaiken tämän jälkeen odottaa? Pöydällä oli suuria kulhoja, täynnä harvinaisia hedelmiä, jotka olivat olleet pakattuina pumpulien sisään, ja kuljetetut laivoilla kylmissä säiliöissä maailman kaikilta kulmilta. Siellä oli persikoita, jotka olivat tulleet etelä-Afrikasta (ne olivat maksaneet viisikymmentä markkaa kappale). Siellä oli houkuttelevia terttuja hampurilaisia viinirypäleitä, tumman purppuran värisiä ja täyteläisen pyöreitä, jotka olivat kasvaneet kuumissa huoneissa, ympäröityinä paperikääreillä. Siellä oli nektariineja ja luumuja, ja granaattiomenia ja jaappanilaisia lootuspuun hedelmiä, ja myöhemmin ilmestyi pieniä maljakoita, täynnä herttaisen lihavia mansikoita — jotka olivat kasvaneet pienissä kipposissa. Siellä oli peltopyytä, Egyptistä tuotua, ja ihmeellinen laite, jota he kutsuivat omenamehukkeeksi à la Dewey, keitettynä hehkuvissa kulhoissa ja tarjoiltuna herkkusienien kanssa, jotka olivat kasvaneet hylättyjen kaivosten tunneleissa Michiganissa. Siellä oli salaattia, joka oli kasvatettu sähkövalolla, ja lima-herneitä, jotka olivat tulleet Puerto Ricolta, ja ranskalaisia latvusartisikkeja, jotka olivat maksaneet viisi markkaa kappale. — Ja kaikki nämä tavattomat ruokalajit huuhdeltiin alas kahdeksan tai yhdeksän eri viinilajin kanssa, jotka olivat tuodut miehen kellarista, miehen, jonka mielityönä viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana oli ollut niiden kokoaminen; jolla oli viinitarha Ranskassa, mistä hän sai omaa shampanjaa, ja joka piti aina varastossa kaksikymmentä tuhatta tuoppia punaviiniä — ja toi Reinin viininsä Saksan keisarin kellarista, ja maksoi sata kaksikymmentä viisi markkaa tuopilta!
Päivällisillä oli kaksitoista henkeä, ja myöhemmin hajaantuivat he kahteen pöytään pelatakseen korttia, jättäen Charlie Carterin juttelemaan Alicen kanssa, ja Mrs Winnien omistamaan huomionsa Montaguelle, niinkuin hän oli luvannut. "Kaikki haluavat nähdä minun taloni", sanoi hän. "Ettekö tekin?" Ja hän kuljetti hänet ruokailuhuoneesta suureen kasvihuoneeseen, joka muodosti keskussalin, ulottuen rakennuksen kattoon saakka. Hän painoi pientä nappulaa, ja pehmeä valovirta virtaili alas ylhäältä; Mrs Winnie seisoi sen keskellä säihkyvine jalokivineen niinkuin itse tulen jumalatar.
Kasvihuoneessa saattoi hän viettää illat; se oli täynnä mitä harvinaisimpia kasvilajeja. "Ne ovat kootut kaikilta maailman kulmilta", sanoi Mrs Winnie nähdessään Montaguen tuijottavan niihin. "Miehelläni oli asiantuntija, joka etsi niitä hänen puolestaan. Hän teki sen ennenkuin olimme naimisissa — hän ajatteli niiden tekevän minut onnelliseksi."
Salin keskellä oli suihkulähde, kaksitoista tai neljätoista jalkaa korkea ja asetettu jalustalle, joka oli puhdasta carrara-marmoria. Koskettaessa erästä nappulaa valaisi lammikon veden pinnan alle pistetyistä sähkölampuista virtaileva valo, ja siinä saattoi nähdä joukottain uiskentelevan harvinaisia ja kauniita kaloja.
"Eikö ole siroa?" sanoi Mrs Winnie ja lisäsi kiihkeästi, "tiedättekö, joskus illalla kun minä en voi nukkua tulen minä tänne ja istun tuntikausia ja katsoa tuijotan siihen. Kaikki nuo elävät olennot, ihmeellisen sirotekoisine muotoineen — muutamilla niistä on kasvot ja näyttävät aivan inhimillisiltä olennoilta! Ja minä ihmettelen ja mietin, mitä he mahtavat ajatella, ja näyttäneeköhän elämä heistä yhtä ihmeelliseltä kuin se minusta näyttää".
Hän laskeutui istumaan lammikon reunalle, ja tuijotti siihen. "Nämä kalat antoi minulle serkkuni, Ned Carter. He kutsuvat häntä Buzzieksi. Oletteko häntä vielä tavannut? — Ei, ette tietysti. Hän on Charlien veli, ja hän kokoilee taide-esineitä — noita mitä epäluotettavimpia kappaleita. Kerran, kauan sitten, kohdistui hänen kiihkonsa kultakaloihin — muutamat kultakalat ovat hyvin harvinaisia ja kauniita, tiedättehän — ne saattavat maksaa pari sataa markkaa kappale. Hän sai kaikki, mitä myyjillä oli saatavana, ja saatuaan tietää, että vielä oli olemassa muutamia, joita he eivät mitenkään saaneet, teki hän vartavasten pienen huvimatkan Jaappaniin ja Kiinaan saadakseen ne. Te tiedätte, että niitä kasvatetaan siellä, ja muutamat niistä ovat pyhiä, eikä niitä myydä eikä sallita viedä pois maasta. Ja hänellä oli kaikellaisilla kaiverruksilla varustettuja elehvantinluisia säiliöitä niitä varten, joita hän toi mukanaan kotia — ja hänellä oli kaunis, noin kymmenen jalkaa pitkä marmorinen maljakko, joka oli varastettu Keisarilta."