Seurue siirtyi päivällishuoneeseen, missä tarjottiin toinen noista loistavista ja suunnattoman kalliista aterioista, ja Montague oli näkevinään kohtalonaan koko jälellä olevan elämänsä ajan syödä tuollaisia aterioita. Mutta Mrs Billy Aldenin sijasta skotlantilaisineen whiskyineen oli Mrs Vivie, joka joi shampanjaa hirvittävät määrät; ja päivällisen jälkeen kokoontuivat peliveikot säännönmukaisesti omiin ryhmiinsä.
Vieraiden joukossa oli pitkätukkainen ja fantastisen näköinen ulkomaalainen, joka oli illan "leijona", ja istui puolen tusinan ihailevan naisen ympäröimänä. Nyt saateltiin hänet musiikkihuoneeseen, ja silloin kävi selville, että hän oli viuluvirtuoosi. Hän soitti niin kutsuttua "salonkimusiikkia" — sellaista, joka oli kirjotettu etupäässä herroille ja naisille kuunneltavaksi päivällisaterian jälkeen; myöskin soitti hän ihmeellisen yhdistelmän, jota kutsuttiin concertoksi, ja se tuntui olevan kokoonpantu yksinomaan sitä varten, että lyhyessä ajassa voisi näyttää äärimmäisen vaihtelevaa sormivoimistelua. Oppiakseen suorittamaan näitä urotöitä, täytyi aivankuin jonkun sirkusakrobaatin omistaa koko elinaikansa niiden harjottelemiseen; ja Montaguen mieli tuli alakuloisen väsyneeksi; ainoa, mikä hänelle siitä jäi, oli tunne jostakin typerästä ja alkuperäisen naivista turhuudesta.
Montague seisoi hetken katse tuijottavana; ja sitten alkoi hän silmillään seurata joukkoa: kuka jutteli, kuka nauroi koko suorituksen ajan. Sitten kuljeskeli hän ja tuli biljaardihuoneeseen, missä Billy Pricellä ja Chauncey Venablella oli jännittävä peli käynnissä; ja sieltä meni hän tupakoimishuoneeseen, missä paksu, pieni Majuri oli kerännyt ympärilleen joukon elämänhaluisia nuorukaisia pelaamaan "klondikea." Se oli murhaava uhkapeli, jota he pelasivat ilman määrää; pelaajat itse olivat vaiti ja kylmiä, — mutta katsojat, jotka kerääntyivät ympärille, olivat täynnä jännitystä.
Aamulla huristi Charlie Carter Alicen, Oliverin ja Bettyn kanssa ulos automobiilillaan; ja Montague kulutti aikaansa koettelemalla muutamia Havensin kilpajuoksijoista. Maanantaina avattiin New Yorkissa hevosnäyttely, ja ilmassa tuntui olevan odotuksen herättämää, pidätettyä jännitystä; Mrs Caroline Smythe, ihastuttava nuori leski oli liittynyt hänen kanssaan kuljeksimaan, ja hän jutteli Montaguelle kaiken tästä näyttelystä, ja ihmisistä, jotka siihen ottaisivat osaa.
Ja iltapäivällä otti Majuri Venable hänet kävelylle ja näytti hänelle maatilukset. Hänelle oli kerrottu, mitä suunnattomia summia oli uhrattu niiden laittamiseen; mutta sittenkään, numerot eivät olleet mitään, verrattuina siihen, mikä todellisuudessa avautui silmien eteen. Siellä oli vuoria ja jyrkänteitä, ja niin kauas kuin silmä kantoi vihreitä kenttiä ja puistoja, ja siellä täällä kohosi portaita, ja suihkulähteitä ja kuvapatsaita, jotka olivat tehdyt hohtavan valkoisesta marmorista. Siellä oli leveä italialainen käytävä, joka useiden toisiaan seuraavien avonaisien ruohokenttien läpi vei sähkön avulla toimivalle suihkulähteelle; sen jalusta oli kuusikymmentä jalkaa läpimitaten, ja siinä oli pronssiset vaunut ja marmoriset hevoset. Siellä oli vedenalaisia puutarhoja suihkulähteineen, jotka olivat tuodut etelä-Ranskasta, ja kreikkalaisia pylväskäytäviä, ja marmorisia istuimia, ja kukkamaljakoita ja muita taidekalleuksia.
Ja sitten olivat tallit; jättiläismäinen renessanssityylinen rakennus, jonka yläkerrassa oli täydellisesti järjestetty teatteri. Siellä oli myöskin maanviljelysmallitalo ja meijeri; ja poolokenttä, ja aitauksella suljettu ratsastuskenttä lapsia varten; ja koiratarhoja ja kyyhkyslakkoja, kasvihuoneita ja hirvipuistikoita — karhujen luolalle ja eläintarhalle oli oma puistikkonsa. Paluumatkallaan kulkivat he lopuksi kasinon ohi, missä musikaaliset kellonsoinnut ilmaisivat joka neljännestunnin. Montague pysähtyi ja tuijotti ylös torniin, mistä äänet olivat tulleet.
Mitä enemmän hän katseli, sitä enemmän huomasi hän siinä katseltavaa. Tämän rakennuksen katossa oli monta päätyä, Anna-kuningattaren tyyliin; ja niiden keskustasta kohosi ylös torni, joka oli kahdeksan kulmainen ja vankka rakenteinen, muistuttaen normandilaista tyyliä. Se oli koristettu jouluseppeleillä, jotka oli hakattu valkoiseen marmoriseokseen, ja koristetut muutamilla kirjavilla kaiverroksilla, jotka olivat kuin kullatut tupsut, joita näkee samettiverhoissa. Kaiken tämän yläpuolella kohosi vielä turkkilaisen moskeijan kupooli. Kupoolista nousi ylös kyyhkyslakan näköinen koroke; ja tästä kohosi maalaismetodistikirkon solakka, valkoinen huippu. Sen kärjessä oli Dianan kuvapatsas.
"Mitä Te katsotte?" kysyi Majuri.
"En mitään", sanoi Montague, lähtiessään jatkamaan kulkuaan. "Onko koskaan esiintynyt heikkomielisyyttä Havensin perheessä?"
"En tiedä", vastasi toinen hämmästyneenä. "Kerrotaan, että vanha isäntä ei koskaan voinut nukkua yöllä, ja hänen tapanaan oli kierrellä yksin puistossa. Otaksuttavasti hänellä oli jotakin omallatunnollaan."