"Mitä hän teki", kysyi nainen. "Meni ja ampui itsensä?"
"Pahempaa vielä", sanoi mies. "Hän meni takaisin miehensä luo ja sai lapsen!"
Mutta täydentääksemme tämän näytelmän merkityksen ymmärtämistä, tulee meidän saada itsemme tajuamaan, että tämä ei ollut pelkkä näytelmä, vaan se oli näytelmän luontoinen; sillä oli nimi — "soitannollinen ilveily" — jonka merkityksen jokainen ymmärsi. Satoja sellaisia näytelmiä kirjotettiin ja tuotettiin, ja "dramaattiset kriitikot" kävivät niitä katsomassa ja keskustelivat niistä arvokkaalla vakavuudella, ja monet tuhannet ihmiset hankkivat elatuksensa matkustamalla yli maan ja näyttelemällä niitä; komeita teattereita rakennettiin niitä varten, ja satoja tuhansia ihmisiä joka ilta maksoi rahansa niitä nähdäkseen. Ja kaikki tämä ei ollut mitään pilaa tai painajaista — vaan asia, joka todella oli olemassa. Miehet ja naiset sitä tekivät — oikeat inhimilliset olennot lihasta ja verestä.
Montague ihmetteli kauhun lyömänä, mitä lajia inhimillisiä olentoja lienee mahtanut olla se, joka oli järjestänyt kepin ihmeelliset käännähdykset ja esiintyjän virnistykset näytelmässä. Myöhemmin, opittuaan tuntemaan "Tenderloinin" kohtasi hän tämän saman näyttelijän, ja hän sai tietää, että hän oli alkanut elämänsä pienenä irlantilaisena poikanaskalina, joka eli vuokratalossa ja jonka äiti seisoi rappukäytävän päässä puolustaen häntä kaulauspulikalla poliisia vastaan, joka häntä ahdisteli. Hän oli huomannut, että hän saattoi hankkia elatuksensa koomillisilla kujeillaan; mutta kun hän tuli kotiin ja kertoi äidilleen, että eräs näyttelyn pitäjä oli tarjonnut hänelle sata markkaa viikossa, antoi hän hänelle selkäsaunan valehtelemisesta. Nyt ansaitsi hän viisitoistatuhatta markkaa viikkokaudessa — enemmän kuin Yhdysvaltojen presidentti ja hänen kabinettinsa yhteensä: mutta hän ei ollut onnellinen — salaisuus, jonka hän uskoi Montaguelle — sillä hän ei osannut lukea, ja tämä oli hänellä alituisen nöyrrytyksen syynä. Tämän pikku näyttelijän salaisena haluna oli näytellä Shakespearea; hän oli antanut lukea "Hamletin" itselleen, ja hän hautoi päässään, kuinka sitä olisi näyteltävä — kaiken aikaa, kun hän kieputti pikku keppiään ja virnisteli kasvojaan; Hän oli sattunut olemaan näyttämöllä, kun tuli oli päässyt valloilleen, ja viisi tai kuusisataa ahneuden uhria paistui kuoliaaksi. Näyttelijä oli pyytänyt ihmisiä istumaan hiljaa paikoillaan, mutta turhaan; ja koko loppuelämänsä ajan senjälkeen kulki hän tämä kauhistuttava näky mielessään, alinomaisena painajaisenaan kuumeentapainen vakuutus siitä, että hän oli epäonnistunut kasvatuksen puutteen takia — että jos hän vain olisi ollut kulttuuri-ihminen, hän olisi varmasti kyennyt ajattelemaan jotakin, jonka esille tuominen olisi pitänyt paikallaan nuo kauhun lyömät ihmiset.
Kolmen aikaan aamulla päättyi esitys, ja sitten tarjottiin enemmän virkistystä; ja Mrs Vivie Patton tuli istumaan hänen viereensä, ja heidän välillään sukeusi iloinen pakina. Kun Mrs Vivie kerran alotti puhumisen ihmisistä, juoksi hänen kielensä niinkuin tuulimylly.
Kas tuolla oli Reggie Mann, joka luikerteli ihmisten joukossa ja hymyili heille teeskennellyllä tavallaan. Reggie oli kunniansa kukkuloilla Mrs de Graffenriedin kesteissä. Reggie oli järjestänyt tämän kaiken — hän suoritti suunnittelut ja tilaukset ja teki asiamiesten kanssa sopimukset koristelua varten. Olisi voinut lyödä vetoa siitä, että hän oli saanut välityspalkkionsa niistä — vaikkakin joskus Mrs de Graffenried sai koristeet ilmaiseksi reklaamin takia, minkä hänen nimensä saisi aikaan. Kaikellaiset toimitukset olivat Reggien erikoisuutena — hän oli alottanut elämänsä automobiiliasiamiehenä. Eikö Montague tietänyt, mikä se oli? Automobiiliasioitsitsija oli mies, joka alinomaa pyysi ystäviään käyttämään määrätynlaista vaunua, jotta hän siten saisi toimeentulonsa; ja Reggie oli saanut kokoon lähes sataviisikymmentätuhatta vuodessa sillä tavalla. Hän oli tullut Bostonista, missä hän oli hankkinut maineensa sillä, että eräänä varhaisena aamuna, kun he ajoivat kotia juhlista, oli hän saanut erään nuoren ylimysrouvan uskaltamaan riisumaan kengät ja sukat jaloistaan ja kahlailemaan julkisessa suihkulähteessä; tämä oli tehnyt sen ja Reggie oli seurannut häntä. Tämän hämmästyttävän kepposen levittämän maineen nojalla oli Mrs Devon ottanut hänet suosioonsa; ja eräänä päivänä oli Mrs Devon pukenut ylleen valkoisen puvun ja kysynyt häneltä, mitä hän siitä ajatteli "Siitä puuttuu vain yksi asia ollakseen täydellinen", sanoi Reggie, ja ottaen punaisen ruusun, kiinnitti hän sen hänen rintaansa. Vaikutus oli tenhoava; jokainen huusi riemusta, ja siten oli Reggien maine pukuauktoriteettina taattu ikuisesti. Nyt hän oli Mrs de Graffenriedin oikea käsi, ja he punoivat ilveitään yhdessä, Kerran kesällä olivat he astuneet katua pitkin, suuri, rääsyinen nukke käsillään. Ja Reggie oli antanut päivälliset, joilla kunniavieraana oli ollut apina — varmasti oli Montague siitä kuullut, sillä se oli ollut koko kesäkauden puheenaiheena. Se oli todellakin hassunkurisin asia, mitä saattoi ajatella; apinalla oli päällään hieno puku, jossa oli kaulukset ja mansetit, ja hän pudisti kaikkien vieraiden käsiä, ja käyttäytyi aivankuin joku herrasmies — paitsi ei juonut itseään humalaan.
Ja sitten Mrs Vivie osotti suuren Mrs Hidgley-Clievedenin, joka istui yhden suosikkinsa, ankaran näköisen, mustapartaisen herrasmiehen seurassa, joka oli sukeltautunut maineeseen perimällä kaksisataa viisikymmentä miljoona markkaa. "Mrs R.—C." oli ottanut hänet suosioonsa ja järjestänyt hänen vieraskirjansa ja hän näytteli juhlallisesti seuramaailman tähden osaa. Hän oli ostanut vanhan new-yorkilaisen talon, jonka koristamiseen oli kulutettu viisitoistamiljoonaa markkaa; ja kun hän tuli kotia liikeasioilta Tuxedosta, odotti häntä yksityinen juna kaiken päivää lähtöön valmiina. Mrs Vivie kertoi huvittavan jutun eräästä naisesta, joka oli julistanut kihlauksensa hänen kanssaan, ja oli käyttänyt suuria rahasummia sen vahvistamiseen, ennenkuin hänen kieltonsa ehti tulla. Se oli tuottanut hyvin suurta iloa Mrs de Graffenriedille, joka oli hirmuisesti kateellinen "Mrs R.—C:lle."
Kaskuista, joista ihmiset kertoivat, päätti Montague, että Mrs de Graffenriedin täytyi olla yksi niistä seuraelämän uusista johtajista, joilla oli taipumusta kaikenmoisiin harvinaisuuksiin ja merkillisyyksiin. Mrs de Graffenried tuhlasi joka sesonkikautena kaksi ja puoli miljoonaa markkaa säilyttääkseen asemansa säätynsä johtajana, ja häneltä voi aina odottaa uusia ja hämmästyttäviä päähänpistoja. Kerran oli hän vierailleen antanut katrillilahjoina pienen pieniä palloja, joissa oli kultakaloja; ja toisen kerran oli hän toimeenpannut tanssiaiset, joissa jokainen oli laittanut itsensä erilaiseksi kasviksi. Hän läksi mielellään kävelemään ja kutsui aivan sattumalta ihmisiä aamiaiselle - kolme- tai neljäkymmentä kerrallaan — ja sitten hämmästytti heitä loistavilla pidoilla. Sitten saattoi hän taas tarjota suuret, säädylliset päivälliset, ja saada ihmiset hämmästymään tarjoamalla heille sellaista syötävää, josta he todella pitivät. "Nähkääs", selitti Mrs Vivie, "näillä päivällisillä me tavallisesti saamme lihavaa, vihreää kalkkunapaistia, ja omelettia, jonka päälle on valeltu jonkinlaista Florida-vettä, ja lasin alla keitettyjä sieniä, ja oikeaa käsintehtyä jälkiruokaa; mutta Mrs de Graffenriedillä on uskallusta tarjota savustettua kinkkua ja nuoria perunoita, tai vieläpä oikeaa häränlihaakin. Näitte, että hänellä tänä iltana oli vihreää vehnää; hänen on täytynyt järjestää sitä varten kuukausia edeltäkäsin — Porto Ricolta emme saa sitä koskaan ennenkuin tammikuussa. Ja tässä näette pienen vadillisen villiä mansikoita — ne ovat luultavasti istutetut ja kasvatetut lämpimässä huoneessa, ja jokainen kappale niistä on kääritty huolellisesti erikseen, ennenkuin ne tuotiin laivaan."
Kaikki nämä vaivalloiset toimenpiteet olivat tehneet Mrs de Graffenriedistä suunnattoman voiman seuramaailmassa. Hänellä oli raakalaisen sanavarasto, sanoi Mrs Vivie, ja jokainen pelkäsi häntä; mutta kerran tapasi hän vertaisensa. Erään kerran oli hän kutsunut koomillisen oopperan tähden laulamaan vierailleen, ja kaikki miehet oli kertyneet tämän näyttelijättären ympärille, ja Mrs de Graffenried oli tulistunut ja koettanut ajaa heitä matkoihinsa; ja näyttelijätär, lojuen mukavasti tuolissaan ja tuijottaen välinpitämättömänä Mrs de Graffenriedin, oli venyttäen lausunut: "Kymmenen vuotta Jumalaakin vanhempi!" Mrs de Graffenried parka ei voisi unohtaa noita sanoja ennenkuin vasta kuoltuaan.
Jotakin, mikä muistutti hänelle tästä, huomasi Montague sinä samana iltana. Noin kello neljän aikaan, Mrs Vivie halusi päästä kotia, ja pyysi häntä hakemaan käsiinsä hänen "henkivartijansa", kreivi St Elme de Champignonin — miehen, jota, sivumennen sanoen, hänen miehensä jahtasi kiväärin kanssa. Montague kiersi ympäri talon, ja meni lopuksi alikertaan, missä teatteriseurueella oli erikoinen huone virvoituspuoleen osaaottamista varten. Mrs de Graffenriedin sihteeri vartioi ovilla; mutta muutamat poikaset olivat päässeet pujahtamaan huoneeseen ja joivat shampanjaa ja kuhertelivat kuorotyttöjen kanssa. Ja siellä oli itse Mrs de Graffenried, joka työnsi ruumiin voimilla heitä ulos huoneesta — heitä oli parikymmentä kappaletta tai enemmänkin, ja niiden joukossa myöskin Mrs Vivien kreivi!