Kymmenes luku.
Seuraavalla viikolla oli Montagueilla kiirettä. Wallingit olivat tulleet kaupunkiin ja avanneet kotinsa, ja nyt oli lähellä ihmeellisten avajaistanssijaisten aika, joissa Alice muodollisesti tultaisiin esittämään seuramaailmalle. Ja tietenkin Alicen täytyi tilaisuutta varten saada uusi puku, ja sen välttämättä täytyi olla kaunein puku, mitä koskaan oli nähty. Muutamana joutavana hetkenä laski serkkunsa hänelle, että Alicen vierailu Wallingeilla tuli hänelle maksamaan kaksikymmentäviisi markkaa minuutilta.
Mitä se maksaisi Wallingeille, sitä tuskin uskalsi ajatella. Heidän tanssisalinsa oli muuttuva kukkatarhaksi, ja siellä tultaisiin tarjoamaan illallista sadalle vieraalle, ja vielä toinen illallinen tanssin perästä, ja kalliita lahjoja jokaiselle läsnäolijalle. Näiden ostaminen oli uskottu Oliverin tehtäväksi, ja Montague kuunteli kauhistuksella, mitä ne olivat maksaneet. "Robbiella ei ole varoja tehdä mitään toisluokkaista", oli nuoremman veljen ainoa vastaus hänen huudahteluihinsa.
Alice jakoi aikansa Wallingeille ja räätäleillensä, ja joka ilta, kun hän saapui kotia, oli hänellä kerrottavana jostakin uudesta kehitysaskeleesta. Alice oli vielä vasta-alkaja leikissä, ja se sai hänet kiihottumaan; ja Mrs Robbie näki mielellään hänen kirkkaat kasvonsa ja kainon hymynsä hänen tehdessä innokkaasti kysymyksiään. Mrs Robbie oli itse antanut määräyksensä ylihovimestarilleen, kukkakauppiailleen ja kirjurilleen, ja sitten oli hän jatkanut matkaansa eikä ajatellut sitä sen enempää. Se oli suurten naisten tapa — taikka ainakin oli se heidän tapansa näytellä.
Wallingien kaupunkitalo oli juhlallinen palatsi, joka vallitsi korttelin alaa Viidennen Avenuen varrella — se oli yksi noista Wallingin perheen kymmenkunnasta palatsista, jotka luettiin kaupungin nähtävyyksien joukkoon. Kokonainen luettelo olisi muodostunut niistä täydellisistä maataloista, joita Wallingit ylläpitivät — heillä oli maa-alue Georgiassa, ja toinen Adirondackissa, ja toisia oli Long Islandissa ja New Jerseyssä. Myöskin oli useita New Portissa — yksi sellainen, jossa oli tuskin koskaan asukkaita, ja jota Mrs Billy Alden purevasti nimitti "viidentoista miljoonan markan linnaksi erämaassa."
Montague meni Alicen mukana pari kertaa, ja sai tilaisuuden tarkastaa Mrs Robbieta kotosalla. Kolmekymmentäkahdeksan palvelijaa oli hänellä asunnossaan; se oli itsessään kokonainen pikku valtio, jossa Mrs Robbie oli kuningattarena, ja hänen taloudenhoitajansa pääministerinä, ja niiden alapuolella oli monta eri arvoastetta, luokkaa ja säätyä, niinkuin feodaaliruhtinaskunnassa. Siellä täytyi olla kuusi erillään olevaa ruokailuhuonetta erilaisia palvelijoita varten, ja palvelijoiden palvelijoilla oli vielä palvelijoita. Ainoastaan kolme sanottiin olevan sellaisia, joille rouva antoi määräyksiä — ylitarjoilija, hovimestari ja taloudenhoitaja; hän ei edes tietänyt useimpien heidän nimiä, ja ne vaihtuivat niin usein, että, selitteli hän — hänen oli jätettävä salapoliisinsa tehtäväksi erottaa palvelijat ja murtovarkaat toisistaan.
Mrs Robbie oli aivan nuori nainen, mutta häntä miellytti tekeytyä huolien uuvuttamaksi rouvaksi, joka oli väsynyt korkean asemansa vastuunalaisuuteen. Tietämättömät pitivät ja kuvittelivat mielessään hänen viettävän elämäänsä suloisessa rauhassa, kaikkien tilaisuuksien ollessa hänelle avoinna; itse asiassa vähäpätöisin kyökkityttökin oli vapaampi — hän oli aivan nääntynyt laihaksi sen taakan alla, mikä hänen päällänsä lepäsi. Jättiläismäinen kone uhkasi alinomaa särkyä pirstoiksi, ja hänellä, joka tahtoi sitä pyörittää, täytyi olla Salomonin viisaus ja Jobin kärsivällisyys. Hovimestarin palkkaan meni kokonainen omaisuus, ja kuitenkin ryösti hän oikealta ja vasemmalta, ja riiteli päälle päätteeksi kyökkimestarin kanssa. Ylitarjoilijan epäiltiin juovan itsensä humalaan kalliilla ja harvinaisilla viineillä, ja uusi sisäkkö oli muuttunut valepukuiseksi sanomalehtireportteriksi. Mies, joka joka päivä oli kymmenen vuoden ajalla tullut vetämään rakennuksen kelloja, oli kuollut, ja se, joka piti huolta harvinaisista muinaiskaluista oli sairaana, ja taloudenhoitaja oli pahemmassa kuin pulassa huolehtiessaan toisen harjottamisesta.
Ja vaikkakin otaksuttaisiin, että pääsit pakenemaan kaikkia näitä asioita, olisi yhä vielä jälellä elämäsi varsinaiset kysymykset, joita sinun olisi silmästä silmään katsottava. Se ei ollut kylliksi, että pysyit hengissä; sinulla oli tehtäväsi — velvollisuutesi seuraelämän johtajana. Sitten oli päivittäinen posti kaikkine säälittävine kirjeineen tuhansilta ihmisiltä, jotka pyysivät rahaa — tosiasiassa yhden viikon sisällä saapui anomuksia kymmenen miljoonan markan arvosta. Ne olivat neroja, jotka olivat keksineet patenttimunanhautomislaitteet ja lämmityskoneistot, ja joka kerta kun annoit tanssijaiset, panit liikkeelle joukoittain anarkisteja ja vetelehtijöitä. Ja sitten oli kirjeet, joihin todella tuli vastata, ja kutsut, joita oli noudatettava. Näitä viimeksi mainittuja oli niin paljon, että samassa ympäristössä asuvat ihmiset olivat järjestäneet saman päivän, jolloin he olivat kotona; niinpä, jos asuit Madison Avenuella, oli se päivä torstai; mutta silloinkin meni koko iltapäivä kutsukorttien jakamiseen. Ja sitten oli lähetettävä ja vastaanotettava kutsuja; ja aina sattui erehdyksiä ja tuli loukanneeksi jotakuta — ihmiset saattoivat tulla verivihollisiksi yhtenä yönä ja toivoa sitä koko maailman tietoon jo seuraavana aamuna. Ja tätä nykyä tapahtui niin paljon avioeroja ja uudelleen-naimisia, ja niitä seurasi asianmukaiset nimenmuutot; ja muutamilla oli vihiä vaimojensa rakastajista, mutta eivät siitä välittäneet, ja muutamat taas välittivät, mutta eivät niistä mitään tienneet — kaikki tuo yhdessä oli kuin olisi pelannut kahtatoista shakkipeliä päässään. Ja sitten oli tukanlaittaja, terveydenhoitaja ja hieroja, ja räätäli, suutari ja jalokiviseppä; ja sitten täytyi välttämättä vilkaista sanomalehteä, ja käydä silloin tällöin lapsia katsomassa.
Kaiken tämän selitti Mrs Robbie aamiaisilla; sellainen oli rikkaan ihmisen taakka, josta jokapäiväisillä ihmisillä ei ollut vähintäkään käsitystä. Henkilö, jolla oli paljon rahaa, oli niinkuin siirappitynnyri — kaikki kärpäset läheisyydessä lensivät suuristen sen ympärillä. Kerrassaan uskomatonta oli, kuinka pitkälle ihmiset saattoivat mennä tullakseen kutsutuksi hänen kotiinsa; he eivät ainoastaan kirjottaneet ja pyytäneet häneltä, he saattoivat sekaantua hänen liikeasioihinsa ja vieläpä houkutella hänen ystäviänsäkin. Ja voi sitä vaikeutta toiselta puolen, kun piti saada heidät tulemaan, silloin kun he luulivat hänen heitä tarvitsevan! "Kuvitelkaa", sanoi Mrs Robbie, että tarjoatte päivällisen englantilaiselle kreivittärelle, ja hän yrittää velottaa tulemisestaan teitä! Ja uskomattomalta niinkuin se tuntuukin, muutamat ihmiset todellakin mukautuivat hänen vaatimuksiinsa ja tuo inhottava olento oli näytellyt seuramaailman kuuluisuuden osaa kokonaisen sesonkikauden, ja oli saanut sievoset tulot siitä. Ei näyttänyt olevan ollenkaan mitään rajoja muutamien ylhäisön loiselävien alhaisuudelle.
Oli opettavaista kuulla Mrs Robbien tuovan esille tuollaisia ikäviä puolia; ja kuitenkin — voi inhimillistä heikkoutta — seuraavalla kerralla Montaguen siellä käydessä tuo suuri nainen paloi aivan vihasta kuultuaan uutisen, että uusi ulkomaalainen prinssi aikoi saapua Ameriikkaan, ja että Mrs Ridgley-Clieveden oli etukäteen pitänyt varansa ja siepannut hänet huostaansa. Hän tuli olemaan hänen holhouksensa alla koko ajan, ja kaikki hänen ylhäisyydestään säteilevä loisto lankeaisi tuon nousukastalon yli. Mrs Robbie kosti puolestaan laskemalla suustaan niin monta epämieluista asiaa Mrs Ridgley-Clievedenistä, kuin hän suinkin saattoi ajatella; ja lopettaen julistuksella, että jos hän käyttäytyisi tämän prinssin kanssa niinkuin hän oli käyttäytynyt sen venäläisen suuriruhtinaan kanssa, niin, Mrs Robbie Walling omasta puolestaan ainakin olisi siitä lähtien häntä tuntematta. Ja todennäköisesti ne seikat, joita Mrs Robbie kertoi, olivat aijotut herättämään sellaisen käsityksen, että hänen kilpailijansa vieraanvaraisuus oli takaisin palaamista alkuperäisiin pakanuusaikojen tapoihin.