— Ovatko kaikki tulleet? kysyi isäntä.
— Jo puoli tuntia sitten, sir.
— Hyvä! Irroittakaa!
Komennushuudot kajahtivat, ja herra Robert van Rensselaer meni peräkannelle, jossa tusinan verran naisia ja herroja istui vaippoihin ja nuttuihin kääriytyneenä ihailemassa kaunista näköalaa. He ottivat isännän vastaan nauruilla ja iloisilla huudahduksilla. Ja syytä heillä oli tunteakin itsensä onnellisiksi, sillä koko Amerikassa ei löytynyt toista van Rensselaerin vertaista isäntää.
Ja vieraat olivat isännän arvoisia. Siellä oli verraton rouva Dyemandust, kahdenkymmenenkahden miljonan ja koko hienoston hallitsijatar, siellä oli rouva Miner Gold, viidenkymmenenseitsemän ja puolen omistaja; oli Victor de Vere, seurapiirien maun määrääjä ja sukkelin mies koko kaupungissa; Pidgin, suuresta terästrustista ja Mergem, kahdenkymmenenkahden rautatien omistaja. Siellä oli neiti Paragon, johon koko kaupunki oli hullaantunut, ja hänen armonsa Petiteboursen herttua, huomattava ranskalainen vieras, joka kerta toisensa perään vakuutti neiti Paragonin olevan "ravissante — un miracle!" [Hurmaava — oikea ihme. Suom. muist.] On melkein liikanaista rohkeutta mainitakaan sellaisia henkilöitä jossain romaanissa.
— Kesken kaikkea, sanoi rouva Dyemandust äkkiä, kuinka olette menetellyt lakon suhteen?
— Lakon? huudahti herra Robert van Rensselaer kummastuneena — sen hän oli jo kokonaan unohtanut. — "Pyrstötähdellä" ei ole mitään lakkoja!
XV.
Kello yhdeksän illalla, aluksen ollessa kahdenkymmenen penikulman päässä Sandy Hookista kävi seurue pöytään salongissa.
Herra van Rensselaerin päivälliset kuuluivat niihin asioihin, joita ei hevillä unohda, samoin oli hänen ruokasalinsa laita.