Montague ei osannut sanoa mitään.
"Tiedän että se on ikävää sinusta", jatkoi Lucy, "mutta jonain päivänä sinä ymmärrät; ja muukin mailma — en välitä siitä, mitä mailma sanoo."
"All right, Lucy", sanoi Montague surullisena.
"Minä näen, etten voi sinua auttaa. En halua häiritä sinua enää."
XVIII.
Toinen kuukausi kului. Montague oli hautautunut työhönsä ja hänelle asti kuului vain heikkoa kaikua siitä myrskystä, joka raivosi rahamailmassa. Sitä hän sittemmin itsekin ihmetteli — että hän niin vähän aavisti, mitä oli tuleva. Hän tunsi olleensa kuin talonpoika, joka kumarassa päin kuokkii peltoaan armeijain marssiessa taisteluun hänen ympärillään, ja sitten äkkiä havahtuu, kun melske on jo käynnissä ja pommit räjähtelevät läheistöllä.
Tuli toinen kouristus osakemarkkinoilla. Stewart, tuo Lännen nuori Lochinvar, yritti kaapata käsiinsä kaiken kuparin. Hurjia huhuja kulki siitä rymähdyksestä. Jotkut sanoivat, että muuan petturi oli rikkonut liiton, toiset taas väittivät, että sen juonen punojat olivat riitaantuneet keskenään. Kuinka lieneekään, kuparirengas katkesi ja taas oli ulvovia joukkoja kadulla, ja läpi rahamailman kulki puistatus. Sitten äkkiä kuin salama tuli sanoma, että suurten pankkiirien kokous oli päättänyt karkottaa tuon nuoren seikkailijan pois hänen newyorkilaisista pankeistaan. Huhu kertoi, että muita pankkeja sotkeutui joukkoon ja että uusia neuvottelukokouksia oli odotettavissa. Sitten tiedettiin jonkun ajan kuluttua, että Cummings'in, jääkuninkaan, pankit olivat pulassa, ja että hänetkin oli suljettu ulos joukosta.
Montague ei ollut koskaan nähnyt mitään Wall kadun kiihkon tapaista. Jokainen, jonka hän tapasi, tiesi uusia huhuja, entistään hurjempia. Oli kuin olisi iso maanrepeämä auennut pankkimailman silmien eteen. Mutta Montaguella oli oma pulansa siinä oikeusjutussa, jonka hän oli alkanut Tupakkatrustia vastaan; eikä hän ollenkaan ajatellut, että tämä kaikki voisi koskea häntäkin. Sanomalehdet epätoivoisesti yrittivät tyynnyttää kiihkoa — ne sanoivat, että pula oli ohi, että Dan Waterman tuli perikadon partaalla olevain laitosten avuksi. Ja Montague uskoi, mitä luki, ja kulki tietään.
Kolme neljä päivää pulan alettua oli hän luvannut syödä päivälliset ystävänsä Harweyn kanssa. Montague oli väsynyt pitkän oikeuspäivän jälkeen, ja kun ei muita ollut tulossa, ei hän välittänyt muuttaa pukua, vaan käveli suoraan toimistostaan Harweyn hotelliin, jossa ylhäisen seurapiirin väki paljon oleskeli. Harweylla oli siellä koko kerros, jonka hän oli antanut sisustaa makunsa mukaan.
"Hyvää päivää, hra Montague", sanoi hotellin toimitsija, kun hän astui eteisen toimituspöydän ääreen. "Hra Harwey jätti teille kirjeen."