"Ei, ei", kuiski Lucy tarttuen vapisevin käsin toisen hiaan. "Minä salasin, kun pelkäsin Ryderin jättävän minut. Ja minä rakastin häntä niin. Tällainen olen. Itse kerron sen sinulle. Mitä voin hävetä tämän jälkeen? Mikä voi tämän jälkeen minua alentaa? Voinko tehdä muuta kuin mennä Watermanille ja yrittää korjata."
Montague vaikeni tuskalla ajatellen tätä alennusta. Lucy tarttui taas häneen ja kuiskasi: "Allan, minä tiedän, että sinun on koetettava minua estää. Mutta siitä ei ole hyötyä. Minun täytyy. En voi kuulla sinua, se koskee liian kovin. Olen valinnut tieni eikä sitä voi mikään mailmassa auttaa. Pyydän että lähdet — nyt. En pelkää Watermania. Pelkään vain sinua ja sitä, että olet onneton. Jätä minut kohtaloni käsiin ja unohda minut."
"En voi, Lucy."
"Ole hyvä ja jätä minut", rukoili nainen. "Mene, mene."
Ja hän meni tuskin ymmärtäen, mitä teki. "Aja", käski Lucy vetäen oven kiinni. Montague seisoi puiston ajotiellä ja näki vaunun lyhdyn vilahtavan kulman käänteessä.
XXI.
Montague lähti kävelemään tietämättä minne. Kaikki pyöri hänen päässään ja hän lienee vaeltanut tuntikausia, koskapa hän äkkiä huomasi kellosepän akkunassa olevan kellon osottavan kahta. Hän katseli ympärilleen ja näki vieressään "Expressin" talon. Hän muisti Batesin sanoneen: "Tulkaa kun lehti on mennyt painoon."
Hän meni taloon ja astui elevaattoriin sanoen hissimiehelle:
"Tahtoisin tavata herra Bates'ia."
"Kaupungin huone, yhdestoista kerros."
Montague tapasi unisen juoksupojan ja kysyi: "Onko herra Bates täällä?"