"Hän oli ihan hurmaava", sanoi Lucy. "Hän näytti minulle koko kokoelman ja kertoi eri taulujen historian ja kuinka oli ne saanut. En ole eläissäni sellaista kuullut."
"Hän osaa olla mieltäkiinnittävä kun tahtoo", sanoi Montague.
"Hän on ihmeteltävä!" sanoi Lucy. "Kun katsoo hänen kumaraista varttansa ja vanhoja kurttuisia haukankasvoja sekä valkohapsia, luulee hänen olevan ikälopullaan — Mutta kun hän puhuu — en ihmettele että häntä totellaan."
"Häntä totellaan!" sanoi Montague. "Ei epäilystä siitä. Ei ole Wall-kadulla sellaista, joka kestäisi kahtakymmentä neljää tuntia, jos Dan Waterman tosissaan kävisi hänen kimppuunsa."
"Kuinka se on mahdollista?" kysyi Lucy.
"Onko hän niin hirveän rikas?"
"Ei sitä aiheuta se raha, minkä hän omistaa," sanoi Montague, "vaan se mitä hän hallitsee. Hän on pankkien herra — eikä kukaan ota askeltakaan Wall-kadulla hänen tietämättään, jos hän niin tahtoo. Ja hän voi murtaa miehen luoton; hän voi sanottaa irti kaikki lainat. Hän voi häiläyttää markkinatkin musertaakseen jonkun. Ja ajatelkaas hänen valtaansa Washingtonissa! Hän käytti valtiorahastoa kuin olisi se hänen haarakonttoorinsa."
"Sepä tuntuu pelottavalta", sanoi Lucy. "Tuo vanha mies — yhdeksännelläkymmenellä! Olen kuitenkin iloinen, että sain tavata hänet."
Hän vaikeni nähdessään ovessa Stanley Ryderin, joka ilmeisesti etsi häntä. Ryder vei Lucyn pöytään ja kun Montague tuon tuostakin katsahti heihin päin, näki hän hänen kokonaan kiinnittävän tämän huomion. Aterian jälkeen he vetäytyivät musiikkihuoneeseen ja Ryder soitti joitakin Chopinin nocturnoja. Soittaessaan ei hän hellittänyt katsettaan Lucysta. "Minä sanon", muistutti Betty Wyman Montaguen kuultavilla, "että se tapa millä Ryder leikkii rakkautta pianon avulla, on suorastaan säädytön."
Montague hylkäsi useita korttipelipyyntöjä ja laittautui Lucyn rinnalle koko illaksi. Ja kun Stanley Ryder vihdoin harmissaan oli mennyt tupakkahuoneeseen, sanoi hän: "Lucy, minun täytyy puhua teille tästä."