Petteri ei halunnut asettaa ansoja tälle Olympian vuoren äidille, hän ei halunnut houkutella minkäänlaisia salaisuuksia tältä. Mutta hän huomasi pian ettei hänen tarvitsekaan, sillä Mrs. Godd kertoi hänelle empimättä ja suoraan kaikki. Hän puhui aivan samoin kuin "tuplajuulaiset" puhuivat huoneustossaan; ja Petteri, miettiessään tätä, havaitsi että oli kahdenlaisia ihmisiä, jotka uskalsivat olla suoria ja rehellisiä lausuessaan mielipiteitään — sellaisia, joilla ei ollut mitään menetettävää, ja sellaisia, joilla oli niin paljon menetettävää, etteivät ne mitenkään voineet sitä menettää.

Mrs. Godd sanoi että se, mitä noille miehille oli tehty, oli rikos, ja se olisi rangaistava jos koskaan rikosta pitäisi rangaista, ja hänen tekisi mieli palkata salapoliiseja ottamaan selvää rikoksen tehneistä ja hankkimaan todisteita näitä vastaan. Hän lisäsi vielä että hän kuului kaikkein punasimpun punikkeihin, ja että jos olisi olemassa joku muu väri, joka on punastakin punasempi, niin olisi hän sen värinen. Hän sanoi tämän kaiken tyyneesti ja rauhallisesti. Kyyneleitä ilmaantui tuon tuostakin hänen silmiinsä, mutta ne olivat hyvinkasvatettuja kyyneleitä, ne katosivat itsestään eivätkä pilanneet Mrs. Goddin kasvojen väriä, eivätkä edes väräyttäneet hänen tyyneyttäänkään.

Mrs. Godd sanoi ettei hän käsitä miten kukaan, joka on ajatellut tämän nykyisen yhteiskunnan vääryyksiä, voi elää olematta punikki. Vain muutama päivä sitten oli hän käynyt tapaamassa piirisyyttäjää ja koettanut tehdä punikin hänestä! Sitten hän kertoi Petterille, miten häntä kerran oli tullut tapaamaan mies, joka oli olevinaan radikali, mutta hän oli huomannut miehen ei tietävän mitään radikalisista aatteista ja hän oli sanonut miehelle olevansa varma siitä, että tämä on hallituksen salapoliisi. Mies oli lopulta myöntänyt ja näyttänyt kultaisen merkkinsä — ja sitten oli Mrs. Godd yrittänyt käännyttää häntä! Hän oli väitellyt miehen kanssa pari tuntia ja sitten kutsunut hänen kanssaan teatteriin. "Mutta tiedättekö", sanoi Mrs. Godd vääryyttä kärsineen äänellä, "hän ei lähtenyt! He eivät halua kääntyä, nuo miehet; he eivät halua kuulla totuutta. Luulen että mies todellakin pelkäsi että käännytän hänet."

"En ihmettele", sanoi Petteri osanottavasti; sillä hän pelkäsi hieman itsekin.

"Sanoin hänelle: 'Täällä minä asun tässä palatsissa, ja tuolla kaupungin teollisuusosassa on useita tuhansia miehiä ja naisia, jotka raatavat koneiden ääressä hyväkseni kaiket päivät, ja nyt sodan alettua, kaiket yötkin. Minä saan voiton näiden ihmisten työstä — ja mitä olen tehnyt ansaitakseni sen? En kerrassaan mitään! En eläessäni ole tehnyt hituistakaan hyödyllistä työtä.' Ja hän sanoi minulle: 'Mutta entäs jos voitto-osingot loppuisivat, mitä sitten tekisitte?' 'En tiedä, mitä tekisin,' vastasin, 'kurjaa se olisi luonnollisesti sillä vihaan köyhyyttä. En voisi kestää sitä, se on kamalaa ajatellakin — ei olisi mukavuuksia, ei puhtautta, ei varmuutta. En voi käsittää, miten työväenluokka kestää sitä — ja siksipä olenkin punikki, tiedän että on väärin olla lainkaan köyhiä, siihen ei ole mitään syytä. Ja niinpä koetan avustaa kapitalistisen järjestelmän kukistamista, vaikka siitä johtuisikin että minun täytyy pestä pyykkiä!'"

Petteri istui ja katseli häntä ja hänen pukimiensa sileää tuoreutta. Hänen sanansa toivat kauhean kuvan hänen mieleensä; oli kuin olisi hän äkkiä nähnyt vuokrakasarmin huoneuston keittiön, missä Mrs. Yankovich teki työtä kyynärpäitään myöten saippuavaahdossa. Hän oli vähällä sanoa: "Jos olisitte eläessänne päivänkään pesseet pyykkiä, niin ette puhuisi noin!"

Mutta hän muisti että hänellä oli osa näyteltävänä ja hän sanoi: "Ne ovat kauheita, nuo hallituksen salapoliisit. Niitä ne olivat, jotka eilen illalla kävivät kimppuuni", ja sitten hän koetti näyttää heikolta ja säälittävältä, ja Mrs. Godd muuttui osaaottavaksi jälleen ja jatkoi hurjia lausunnoitaan.

"Ja tämä pöyristyttävä sota on tähän kaikkeen syynä!" selitti hän. "Olemme lähteneet sotaan saattaaksemme maailman turvalliseksi kansanvallalle, ja samalla kertaa meidän on täällä kotona uhrattava viimeinenkin hitunen kansanvaltaa. Sanovat että meidän on oltava vaiti, kun he murhaavat toisiaan, mutta koettakoot mitä tahansa, minua he eivät koskaan vaijenna! Tiedän että liittolaisissa on yhtä paljon syytä kuin Saksassakin, tiedän että tämä on pankkiirien ja voittoilijain sota; he voivat ottaa minulta pojat ja pakottaa ne armeijan, mutta he eivät voi ottaa minulta mielipiteitäni ja pakottaa ne armeijaansa. Kannatan rauhanaatetta ja kansainvälisyysaatetta; haluaisin nähdä työläisten nousevan ja panevan viralta kapitalistiset hallitukset ja lopettavan tämän hirvittävän ihmisteurastuksen. Ja näin aijon puhua niin kauvan kuin elän." Mrs. Godd istui, kauniit, valkoset, lujat kädet ristissä kuin rukoillen. Vasemman käden nimettömässä sormessa säteili timanttisormus kuin uhmaten, hänen kasvoillaan oli vakaa lapsellinen varmuuden ilme, ja mielessään hän kuvitteli puhuvansa näitä puheitaan koko sivistyneen maailman salapoliiseille, piirisyyttäjille, kapitalistien tuomareille, valtiomiehille, kenraaleille ja nahkapoikia komentaville aliupseereille.

Hän kertoi edelleen että hän oli seurannut kolmen rauhanaatteen kannalla olevan pappismiehen oikeusjuttua pari viikkoa sitten. Eikö ollut hävytöntä että kristittyjä lähetetään vankilaan kristityssä maassa sen vuoksi, että he toistavat Kristuksen sanoja! "Suutuin niin kovin", selitti Mrs. Godd, "että kirjotin tuomarille kirjeen. Mieheni sanoi että kirjottaessani tuomarille oikeusjutun käynnissä ollessa tein itseni syypääksi oikeuden halveksimiseen, mutta vastasin että halveksimiseni tuota oikeutta vastaan on niin ääretön, että sitä ei voi kirjottamalla kuvailla. Odottakaahan —"

Mrs. Godd nousi vakaana tuoliltaan ja meni seinän vieressä olevan kirjotuspöydän ääreen ja otti sieltä jäljennöksen kirjeestä. "Luen sen teille", sanoi hän, ja Petteri kuunteli olympialaista bolshevikien julistusta —