"Se on kaikinpuolin hyvä, Mr. Guffey", sanoi Petteri.
LXVIII.
Siinä oli Petteri Gudgen "korkeamman elämän" loppu. Hän ei enää liikuskellut Olympian vuoren taivaallisissa piireissä. Hän ei enää koskaan nähnyt Mr. Ackermanin kiinalaisia palvelijoita tai Mrs. Goddin ranskalaista kamarineitsyttä. Hänelle eivät enää koskaan hymyilleet nuo Hotel de Soton kaksisataa kaksikymmentä neljä poika-enkelin päätä. Petteri söi ateriansa istuen jakkaralla voileipä-ravintoloissa, hän oli todellakin köyhälistöläinen, "Jimmie Higgins" osansa mukaisesti. Hän luopui haaveistaan loistavasta ja työttömästä tulevaisuudestaan ja ryhtyi kovaan jokapäiväiseen työhönsä — tunkeutui agitaatorien tuttavuuteen, kulki heidän kodeissaan ja piti silmällä heidän toimiaan, pimittäen kappaleita heidän levittämästään kirjallisuudesta, varastellen heidän kirjeitään ja osoteluetteloitaan ja muistikirjojaan ja vieden kaikki nämä American hotelliin huoneeseen 427.
Nämä olivat toiminnan aikoja. Huolimatta pieksäjäisistä, murhista ja vangitsemisista — tai ehkä juuri näistä johtuen — oli radikaalinen liike kiehumapisteessä. I.W.W.-läiset olivat järjestyneet salaa ja kokoilivat puolustusrahastoa vangituille tovereilleen; myöskin kaikenkarvaiset sosialistit, punaset, vaaleanpunaset ja "keltaset", olivat täydessä työssä eivätkä työläiset yleensä olleet vielä heittäneet agiteeraustaan Goober-juttuun nähden. Nyt he paraikaa toimivat kahta hurjemmin, sillä Mrs. Gooberin elämä oli kysymyksessä oikeustuvassa. Kaukana Venäjällä oli joukko anarkisteja pannut toimeen mielenosotuksia Amerikan lähetystötalon edessä sen takia, että Amerikassa oli väärinkäytetty oikeutta erästä miestä vastaan, jonka nimi oli "Guba". Näin ainakin seisoi niissä sähkösanomissa, joita sieltä tuli, ja koko maan uutistoimistot olivat onnistuneet pitämään Goober-jutun niin salassa, että New Yorkin sanomalehtien toimittajat erehtyivät julkasemaan nimen tuollaisena josta radikaalit yli koko maan kohottivat viiltävän ivanaurun ja sanoivat, että siitä nyt näette, paljonko kapitalistilehdet välittävät työläisistä!
Kaikkein äärimmäisillä punikeilla näyttivät asiat olevan hallussaan Venäjällä. Myöhään syksyllä he kumosivat Venäjän hallituksen, ottivat vallan käsiinsä ja alkoivat hieroa rauhaa Saksan kanssa; joka seikka pani liittolaismaat pelottavaan pulaan ja sai yleiseen käytäntöön aivan uuden sanan, tuon kauhistuttavan "bolshevikin." Tämän jälkeen, jos mies esitti jäätä kulettavien autojen kunnallisomaisuudeksi hankkimista, niin hän vaikeni äkkiä, jos hänelle karjasi: "Bolsheviki!"
Mutta tämän maan äärimmäiset punikit vastasivat tähän yllättävällä tavalla — ne ottivat itse käytäntöön tuon nimityksen ja kantoivat sitä kunniamerkkinä. American Cityn sosialistiosasto hyväksyi kiihkeän innostusmyrskyn vallitessa päätöslauselman, jossa osaston nimi muutettiin "bolshevikiosastoksi", ja "vasemmistolaiset" olivat määräävinä jonkun aikaa. Tämän siiven johtajana oli puolueen äänenkannattajan, "Clarionin", toimittaja Herbert Ashton, joka oli laiha ja kalpea sanomalehtimies ja uskomattoman katkera puheissaan ja kirjotuksissaan. Hän oli nähtävästi käyttänyt koko elämänsä tutkimaan kansainvälisen kapitalin metkuja, eikä hänelle näistä kysymyksistä voinut tehdä väitettä, ettei hänellä olisi ollut kerrassaan musertava vastaus valmiina. Hän käsitteli sotaa Suur-Britannian vanhan ja vakiintuneen kommersialismin ja Saksan uudemman ja hyökkäilevän kommersialismin välillä.
Ashton käsitteli sotakiihkoilijain väitettä aivan samoin kuin rottakoira käsittelee rottaa. Vai oli tämä sota kansanvallan hyväksi! Pariisin pankkiirit olivat viimeiset kaksikymmentä vuotta rahastaneet Venäjän tsaareja, ja nämä olivat lähettäneet tuhansia maanpakolaisia Siperiaan, tehdäksensä maailman turvalliseksi kansanvallalle! Suur-Britannia oli myöskin ennenkin käynyt sotaa kansanvallan hyväksi — ensin Irlannissa, sitten Intiassa ja Egyptissä ja lopuksi Whitechapelin köyhäinkorttelissa! Ei, sanoi Ashton, työläisille ei enää voida syöttää tuollaista pötyä. Wall-kadun pankkiirit olivat lainanneet muutamia biljoonia liittolaismaiden pankkiireille, ja nyt usutettiin Amerikan kansaa tekemään maailma turvalliseksi noille lainoille!
Petteri oli kehottanut McGivneytä tekemään lopun tällaisesta agitatsionista, ja nyt kertoi tuo rotannaamainen mies, että toiminnan hetki oli tullut. Oli aijottu pitää suuri joukkokokous bolshevikien vallankumouksen juhlimiseksi, ja McGivney neuvoi Petteriä pysymään syrjässä tuossa kokouksessa, sillä siellä voivat kapulat heilua. Petteri otti takinkauluksestaan punanappinsa ja meni parvekkeelle siellä olevien sekaan. Hän huomasi, että useita "kapula-jusseja" oli siroteltu sinne tänne väkijoukkoon ja hän myöskin näki poliisipäällikön ja kaupungin salapoliisilaitoksen päämiehen. Kun Herbert Ashton oli päässyt saarnansa puoliväliin, meni poliisipäällikkö puhujalavalle ja vangitsi hänet, ja parikymmentä poliisimiestä asettui vangin ja kirkuvan väkijoukon väliin.
Yhteensä vangittiin seitsemän henkilöä; ja kun huomattiin kuinka suurta mieltymystä sanomalehdistö osotti tälle toimenpiteelle, päätettiin mennä vieläkin pitemmälle. Kymmenkunnan Guffeyn miestä ja samanverran piirisyyttäjän kätyreitä hyökkäsi Ashtonin lehden, "Clarionin", painoon — toimittajat potkittiin alas rappusia tai heitettiin ikkunoista ulos, kirjotuskoneet ja painokoneet särettiin, tilaajaluettelo vietiin pois ja pari tonnia "kirjallisuutta" poltettiin takapihalla. Myöskin "tarkastettiin bolsheviki-osasto" ja sen toimeenpanevan komitean seitsemän jäsentä vangittiin. Tuomari määräsi jokaiselle takaussummaksi kaksikymmentä viisi tuhatta dollaria, ja viikon kuluessa sen jälkeen tuli Guffeyn konttoriin joka päivä American City "Timesin" toimituksesta mies, jolle Guffey antoi tukun aiheita, jotka Petteri oli valmistellut ja joissa osotettiin selvästi, että sosialistien ohjelma merkitsee terrorismia ja murhia.
Melkein joka päivä teki Petteri nykyään tuollaisia palveluksia maalleen. Hän sai tietoonsa, missä I.W.W.-läisillä oli kätkettynä painokone, jolla he painoivat lentolehtisiä ja kiertokirjeitä. Tämä paikka "tarkastettiin" ja puhumattakaan painokoneen takavarikoimisesta, saatiin puolisen tusinaa agitaattoria taaskin linnaan. Nämä miehet tekivät nälkälakon, koettaen tappaa itseään nälkään vastalauseeksi kärsimiään pieksämisiä vastaan; ja jotkut hysteeriset naiset kokoontuivat Ada Ruthin kotona, laativat kiertokirjeen vastalauseineen, ja Petteri piti silmällä tämän kiertokirjeen postittamista, joten se otettiin takavarikkoon postissa, ja niin taaskin tehtiin tyhjäksi salaliitto. Nyt olikin useita miehiä työssä postikonttorissa, ja heidän yksinomaisena työnään oli agitaattorien postin avaaminen salaa; ja silloin tällöin annettiin määräys, että sellaisille henkilöille, joiden mielipiteet eivät olleet "terveet", ei saanut välittää postia.