Oli lauvantai-iltapäivä, ja Petteri meni erään sosialistin omistamaan vaatekauppaan ja osti uuden puvun ja hatun velaksi. Sitten hän meni kadulle ja näki sievän pikkusen tytön menevän liikkuvakuva-teatteriin, hän seurasi perässä, tutustui tyttöön ja he söivät illallista yhdessä. Hän oli Petterin mielestä "hienosti puettu" ja Petteri kuuli että hän tekee työtä eräässä kynsienpuhdistuspajassa. Hänen käsityksensä hauskan pidosta oli samaa maata kuin Petterinkin, ja Petteriltä menivät kaikki rahansa tuona lauvantai-iltana ja hän päätti että heti kun hän saa tietoonsa jotakin erikoista punikeista, vaatii hän McGivneyltä neljäkymmentä dollaria viikossa.
Seuraava päivä oli pääsiäissunnuntai ja he kohtasivat toisensa tilauksen mukaan. He kävelivät Park Avenueta pitkin, joka oli American Cityn ylimystön katu ja "pääsiäisparaatin" paikka. Oli sota-aika ja useissa taloissa oli lippuja ja useat miehistä sotilaspuvussa ja useat saarnoista käsittelivät sotaa. Kristus, näin saarnattiin, oli noussut taaskin tekemään maailman turvalliseksi kansanvallalle ja antamaan itsemääräämisoikeuden kaikelle kansalle. Petterillä ja Miss Frisbiellä oli päällään parhaat vaatteensa ja he katselivat "pääsiäisparaattia", ja Miss Frisbie tarkasteli naisten pukimia ja maalaustaidetta sekä kuunteli palasia heidän keskusteluistaan, joita sitten kuiskutteli Petterille korvaan, josta Petteri oivalsi olevansa jälleen ainakin hyvin lähellä Olympian vuorta.
He menivät erääseen Park Avenuen hienoista kirkoista; sitä kutsuttiin Jumalallisen Sääliväisyyden Kirkoksi; ja se oli sangen "ylhäinen" kynttelineen ja pyhine savuineen — vaikkakaan ei selvästi voinut erottaa pyhän savun hajua tällä kerralla kukkien ja naisten lemusta. Petteri ystävineen kuletettiin yhteen nahkapäällystetyistä penkeistä, ja he kuuntelivat kuuluisan saarnamiehen, pastori de Willoughby Stotterbridgen esittävän yhden noista kuuluisista isänmaallisista saarnoistaan, joita julkaistiin melkein joka maanantaiaamu "Timesissä." Pastori de Willoughby Stotterbridge oli ottanut saarnansa tekstin vanhasta testamentista, ja siinä puhuttiin herran vihollisten hävittämisestä, ja hän ylisti amerikalaisten aseiden voittoja ja amerikalaisten ammukkeiden verratonta etevämmyyttä. Hän tuomitsi bolshevikit ja muut petturit ja hän kehotti tukahduttamaan heidät aivan heti. Hän ei sanonut että hän itse oli ollut mukana, kun I.W.W.-läisiä ruoskittiin ja kun sosialistien painokoneet lyötiin rikki, mutta hän antoi selvästi ymmärtää että hän olisi halunnut olla, ja Petterin rintaa röyhisti juhlallinen ylpeys. Olihan jotakin erikoista tietää palvelevansa maataan ja auttavansa vanhaa lippua liehumaan; mutta kuinka paljon enemmän oli tietää että oli pestautunut kaikkivaltiaan palvelukseen, että taivas ja sen asukkaat olivat samalla puolella, ja että kaikki, mitä hän teki, sai herran voidellun siunauksen, joka voideltu nimittäin, puhui kaikkivaltijaan pyhässä temppelissä keskellä värillisiä ikkunoita, kirkkaasti palavia kynttilöitä, herpaannuttavan hyvässä hajussa, joka lähti pyhästä savusta, kukista ja Olympian vuoren ohkasesti puettujen ja hienojen naisten moninaisista tuoksuista. Tämähän kyllä on jumaltarustojen sekottamista, mutta Petterin kasvatus oli tullut laiminlyödyksi hänen nuoruudessaan, eikä Petteriä voi moittia siitä, että hän piti maailman mahtavia sinä, mitä he olivat ja uskoi, mitä he opettivat.
Valkopukuinen kuoro marssi ulos ja soitto, "Eteenpäin kristityt sotilaat", heikkeni olemattomiin ja Petteri heiloineen kävi ulos jumalallisen säälin kirkosta ja käveli vielä kadulla hetkisen, ja kun he olivat täyttäneet sieramensa herras-narrimaisuuden sulotuoksuilla, menivät he puistoon, jossa oli oikein mukavia paikkoja nuorille pareille, joilla on tai aikoo olla "välejä." Mutta surkeus! Kohtalo, joka oli aina Petteriä peitonnut rakkausseikkailuissa, oli valmistanut täksi aamupäiväksi erittäin julman metkun. Puiston portilla sattui niin luonnottoman hullusti, että Petteri tapasi toveri Schnitzelmanin, pienen lihavan teurastajan, joka kuului American Cityn "bolsheviki-osastoon." Petteri koetti katsoa muualle ja kiiruhtaa ohitse, mutta toveri Schnitzelman ei ollut samaa mieltä. Hän kiiruhti kohti pullea käsi ojennettuna ja korviin asti ulottuva hymy punakalla naamallaan. "Ah, toveri Gudge!" huusi hän hirveästi murtaen englanninkieltä. "Miten jaksatte tänä aamuna?"
"Kiitos, hyvin", sanoi Petteri kylmästi ja koetti rientää eteenpäin.
Mutta toveri Schnitzelman ei päästänyt Petterin kättä. "Jahah! Olette katsellut tuota pääsiäisparaattia!" sanoi hän. "Mitä te sanotte, häh, jos kokoisimme kaikki palkkaorjat katsomaan tuota paraattia, niin tekisimme niistä bolshevikeja pian, häh, toveri Gudge?"
"Eiköhän", sanoi Petteri jäätävän kylmästi.
"Me osottaisimme heille, minne ne rahat menevät — häh, toveri
Gudge?" Ja toveri Schnitzelmania nauratti, ja Petteri sanoi nopeasti:
"No, hyvästi", ja esittämättä lemmittyään hän sieppasi tätä
käsivarresta ja riensi pois.
Mutta vahinko oli jo tapahtunut! He kävelivät minuutin tai kaksi merkitsevän hiljaisuuden vallitessa. Sitten äkkiä tuo kynsienpuhdistaja pysähtyi ja kääntyi Petteriä päin. "Mr. Gudge", kysyi hän, "mitä tämä merkitsee?"
Ja Petteri ei tietystikään voinut vastata. Hän ei uskaltanut katsoa äskeisen heilansa leimahteleviin silmiin, vaan seisoi kaivaen kenkänsä kärkeä hiekkaan. "Haluan tietää, mitä se merkitsee", intti tyttö. "Oletteko te noita punikkeja?"