Ja niin kiipesi Petteri sinä iltana taka-aidan yli naapurin kanapihaan ja siitä toiselle kadulle. Oli koko hauskaa kierrellä ja kaarrella väkijoukossa puistaakseen jäliltään jokaisen, joka yritti seurata — hän ei halunnut jätillään ketään "punikkia", joka sattumalta olisi tullut epäluuloiseksi "toveria" kohtaan. Määräpaikka oli loistoton majatalo, jonka nimi oli "American House" ja jossa Petteri nostettiin hissillä neljänteen kerrokseen, hän ei puhutellut ketään ja noputti kolmesti oveen, jossa oli numero 427. Ovi avautui, Petteri luiskahti sisälle, ja siellä hän tapasi Jerry McGivneyn, jonka naama muistutti rottaa.
"No, mitä olet saanut tietoosi?" kysyi McGivney; ja Petteri istuutui kertomaan. Innosta tutisevin käsin aukoi hän neuleita takinliepeissään ja veti esille muistiinpanonsa niistä ihmisistä, jotka olivat tulleet häntä tapaamaan.
McGivney katsoi ne läpi nopeasti. "Jesus!" hän huudahti. "Mitäs hyvää näistä on?"
"No, ne ovat niitä punikkeja!" selitti Petteri.
"Tiedän sen", sanoi toinen, "mutta entäs sitten? Voimme mennä kuuntelemaan heidän puheitaan joka ilta. Meillä on heidän järjestöjensä jäsenluettelot. Mutta entäs Goober-juttu?"
"Tuota", sanoi Petteri, "ne agiteeraavat siitä kaiken aikaa. Ne ovat julkaisseet kirjotuksia minusta."
"Kyllä me sen tiedämme", sanoi McGivney. "Ja pirun hyvän jutun heille kerroitkin; varmaankin oli sinusta hauska kuulla itsesi puhuvan. Mutta mitä hyvää siitä meille on?"
"Mutta mitä te sitte haluatte tietää?" huudahti Petteri harmistuneena.
"Me haluamme tietää niiden salaiset suunnitelmat", sanoi toinen. "Me haluamme tietää, mitä ne tekevät ulottuakseen meidän todistajiimme; me haluamme tietää, kuka meiltä vie tietoja niille ja kuka on se vakooja, joka on vankilassa. Etkö tiedä?"
"E-en", sanoi Petteri. "Ei kukaan sanonut siitä mitään."