Petteri valvoi suuren osan yöstä miettien tätä uutta työalaansa — morsiamen tavottelua. Hän huomasi, että jo jonkun aikaa hän oli ollut hassahtanut Jenniin; mutta hän aikoi olla järkevä ja käytännöllinen valitessaan morsiamen. Hän halusi tietoja, ennen kaikkea. Keneltähän niitä mahtaisi enimmän saada? Hän ajatteli Miss Nebbinsiä, joka oli lakimies Andrewsin sihteeri; hän luonnollisesti tiesi salaisuuksia enemmän kuin kukaan muu; mutta hän oli vanhapiika, jolla oli silmälasit ja tasakärkiset kengät, eikä hän siis voinut tulla kysymykseenkään lemmen kohteena. Sitten hän ajatteli Miss Standishia, joka oli pitkä ja vaaleatukkainen kaunotar ja työskenteli eräässä vakuutusliikkeessä, mutta kuului sosialistipuolueeseen. Hän pukeutui hienosti ja Petteri olisi ollut iloinen, jos olisi voinut näyttää tuollaisen "mollan" McGivneylle ja muille Guffeyn apureille; mutta vaikka hän olisi kuinkakin koettanut nostattaa oman arvonsa tuntemista, ei Petteri voinut saada itseänsäkään uskomaan, että siitä mitään tulisi. Sitten oli Miss Yankovich, oikea ehta-punikki, joka kuului I.W.W. liittoon, mutta hän oli teräväkatseinen, mustasilmäinen ja helposti ärtyvä juutalainen, ja Petteri pelkäsi häntä. Sitten hän aavisti vielä, että hän oli kiintynyt McCormickiin — vaikkakaan näistä "vapaarakastelijoista" ei luonnollisesti voinut tietää mitään varmaan.
Mutta yhdestä tytöstä Petteri oli aivan varma, ja se oli pikku Jenni; hän ei luullut että Jenni tiesi paljoakaan salaisuuksia, mutta kaippa hän voi niitä ottaa tietoonsa. Kun hän kerran van saa Jennin omakseen, niin käyttää hän tyttöä kyselemään toisilta. Ja Petteri kuvitteli mielessään, millainen Jennin lempi tulee olemaan. Jenni ei ollut aivan sellainen, jota kutsutaan "hienoksi", mutta hänessä oli jotakin, joka pani Petterin luulemaan ettei häntä tarvitse hävetä. Uudet vaatteet vain, niin hän on sievä, ja hänellä oli tosihieno esiintymistapa — hän ei ollut ollut lainkaan hämillään, kun rikkaita naisia tuli autoissaan taloon; ja toiseksi, Jenni tiesi tavattoman paljon ollakseen tyttö — vaikkakaan hän ei tiennyt kaikkia asioita oikein.
Petteri ei tuhlannut aikaa ennenkuin alkoi työhön uudella alallaan. Seuraavan aamun sanomalehdissä oli tavalliset seikkaperäiset tiedot Flandereista; tuhansia miehiä ammuttiin melkein jokaisena päivän tuntina, miljonia miehiä kietoutuneena verileikkiin, jota oli jo kestänyt viikkoja, voipa kestää kuukausiakin. Ja tunteellinen pikku Jenni istui vesissä silmin ja kertoi näitä Petterille, kun tämä söi kaurapuuroa ja laihaa maitoa. Petterikin puheli siitä — kuinka paha se oli, ja kuinka heidän, pikku Jennin ja hänen, on se lopetettava. Hän oli nyt samaa mieltä Jennin kanssa; hän oli sosialisti ja kutsui Jenniä "toveriksi" kertoen että tyttö oli hänet käännyttänyt. Tytön silmät loistivat ilosta, ikäänkuin hän todella olisi tehnyt jotakin lopettaakseen sodan.
He istuivat sohvalla lukiessaan lehteä, ja he olivat yksin talossa.
Petteri katsahti äkkiä ylös lehdestään ja hirveän hämillään sanoi:
"Mutta toveri Jenni —"
"Mitä?" sanoi tämä katsoen Petteriin rehellisillä harmailla silmillään. Petteriä ujostutti ja pelotti pikkusen, tällainen salapoliisin työ oli uutta.
"Toveri Jenni", sanoi hän. "En tiedä, kuinka sanoisin, mutta pelkään että olen rakastumaisillani."
Jenni veti kätensä pois ja Petteri kuuli hänen vetävän äkkiä henkeään. "Oh, Mr. Gudge!" hän huudahti.
"Tuota —" änkytti Petteri. "Toivon ettette suutu."
"Elkäämme tehkö niin!" huudahti tyttö.
"Miksi ei, toveri Jenni?" Ja Petteri lisäsi: "En tiedä voinko sille mitään."