Ja Petteri ei uskaltanut aukaista suutaan; irlantilaisen kasvojen ilme oli niin hurja, että Petteri todella pelkäsi henkeään. Jumala, kuinka vihattavia nämä punikit olivat! Ja tässä oli nyt Petterillä kaikkein pahin niistä edessään? Tästä lähtien olisi hänen henkensä aina vaarassa tämän villin irlantilaisen takia! Petteri vihasi häntä — niin sydämellisesti ja perinpohjin, että se auttoi häntä poistamaan ajatuksensa Jennistä ja pitämään itseään säälittävänä.
Niin, kun keskiöin Jennin hempeät pienet kasvot kummittelivat ja hänen omatuntonsa häntä soimasi, Petteri mietti tapahtumien sekasotkuista verkkoa ja näki aivan selvästi, kuinka väistämätön tämä murhenäytelmä oli ollut ja kuinka luonnollisesti se oli aiheutunut olosuhteista, joita hän ei voinut hallita. American Cityn kaamea työtaistelu ei suinkaan ollut Petterin syy; eikä sekään ollut hänen syynsä, että hänet oli vedetty siihen ja pakotettu toimimaan, ensin vastahakoisena todistajana ja sitten salapoliisina. Petteri luki American City "Timesiä" joka aamu ja tiesi että Gooberin asia oli anarkian ja metelin, jotavastoin piirilakimies ja Guffeyn salapoliisilaitos olivat lain ja järjestyksen puolella. Petteri teki parhaansa tässä suuressa asiassa, hän seurasi ylempiensä määräyksiä, ja minkä nojalla voitiin häntä syyttää siitä, että joku heikko tyttö-parka oli joutunut lain voittovaunujen pyörien alle?
Petteri tiesi ettei se ollut hänen syynsä; ja kuitenkin murhe ja pelko ahdistivat häntä. Ensiksikin oli hänellä ikävä pikku Jenniä, ikävä yöllä ja päivällä. Hän ikävöi Jennin vienoa ääntä, hänen pehmeää tukkaansa ja hänen ruumistaan tyhjiin käsivarsiinsa. Hän oli ollut hänen ensi lempensä, ja hän oli mennyt, ja on inhimillinen heikkous pitää jotakin arvossa enimmän sitten vasta, kun on sen menettänyt.
Petteri halusi olla väkevä mies, "uros-mies", niinkuin katukielellä oli ruvettu sanomaan; ja hän nyt koetti elää tuon osan mukaan. Hän ei halunnut murjottaa tämän onnettomuuden takia; kuitenkaan eivät Jennin kasvot eronneet hänestä — väliin villeinä, niinkuin hän ne viimeksi oli nähnyt, joskus hellinä ja moittivina. Petteri muisteli, kuinka hyvä hän oli ollut, kuinka hellä ja miten hän aina vastasi heti Petterin hyväilyihin. Mistä hän ikänään tulee löytämään toisen sellaisen tytön?
Toinenkin asia kiusasi häntä — outo, selittämätön seikka, jonka nimeä hän ei tiennyt ja jota hän usein mietti. Tämä heikko pikku-tyttö oli empimättä uhrannut henkensä mielipiteittensä takia; hän oli kuollut siksi, että Petteri säästyisi Gooberin todistajaksi! Tietysti Petteri oli koko ajan tiennyt että pikku Jenni oli tuomittu, ettei mikään voinut häntä pelastaa. Mutta voimakkaintakin pelottaa oudosti, kun on niin fanatiikkoja ihmisiä, että he uhraavat henkensä jonkun aatteen takia. Petteri katseli näiden punikkien aatteita toisessa valossa; tähän saakka ne olivat olleet vain joukko "pöhlöjä", mutta nyt he näyttivät hänen mielestään hirveiltä epäsikiöiltä, jonkun perkeleen tai hulluksi tulleen jumalan luomilta.
XXVIII.
Oli vain yksi henkilö, jolle Petteri uskoi salaisuuksiaan, ja se oli McGivney. Petteri ei voinut salata McGivneyltä sitä, että häntä painosti morsiamensa kadottaminen; ja niinpä McGivney ottikin asiakseen "pönkittää" Petterin mieltä. Tämä punikkien aisoissa pitäminen oli vaarallista työtä, varsinkin siksi että niiden opit olivat niin kavalia, ne olivat niin pirullisen viekkaita koettaessaan vaikuttaa ihmisten järkeen. McGivney oli nähnyt useamman kuin yhden miehen alkavan tekemällä pilkkaa heidän aatteistaan, mutta lopulta oli tämä sama mies muuttunut yhdeksi heistä. Petterin on varottava tuota vaaraa.
"Sitä se ei ole", selitti Petteri. "En pelkää heidän aatteitaan. Oli yksinkertaisesti niin, että olin hassahtanut tuohon tyttöön."
"No, sehän on aivan samaa", sanoi McGivney. "Ensin tunnet myötätuntoa heitä kohtaan ja ennenkuin voit aavistaakkaan, mietit jo heidän aatteitaan. Katso nyt, Petteri, sinä olet paraita miehiä mitä minulla on työssä tässä jutussa — ja se on koko paljon sanottu, sillä minun alaisenani on seitsemäntoista miestä." Rotannaamainen mies tarkasti Petterin kasvoja ja huomasi hänen punastuvan mielihyvästä. Niin, lisäsi hän, Petterillä tulee varmasti olemaan hyvä tulevaisuus ja hän tulee "tekemään rahaa" oikein rutosti, ja hän tulee saamaan hyvän vakinaisen paikan. Mutta hän voisi menettää kaiken tämän rupeamalla ottamaan huomioon punikkien aatteet. Ja niin — sitäpaitsi ei hänen tarvitse luulla että hän voisi pettää McGivneytä, sillä McGivney oli asettanut vakoojan seuraamaan häntä!
Ja Petteri puristi kätensä nyrkkiin ja pudisti masennuksen luotaan. Hänhän oli oikea "uros-mies", eikä hän suinkaan tule haaskaamaan itseään. "En kuitenkaan voi auttaa — minulla on ikävä tyttöä", selitti hän, johon McGivney vastasi: "Sehän on luonnollista! Mutta selvintä sinun olisi hankkia itsellesi uusi."