Petteri jatkoi työskentelyään Gooberin puolustuskomitean konttorissa. Juttu oli tullut esille oikeudessa, ja noiden kahden jättiläisen taistelu oli kärkeytynyt huippuunsa. Piirilakimiestä, joka hoiteli syyttämistä ja joka toivoi pääsevänsä valtion kuvernööriksi tuon seikan takia, oli avustamassa puolisen tusinaa kaupungin etevintä lakimiestä, joiden palkat ja menot tulivat suurliikemiesten kokoomasta rahastosta. Pieni armeija salapoliiseja oli työssä ja huone, missä oikeutta käytiin, oli täynnä vakoojia. Satoja sellaisia henkilöitä, joiden arveltiin tulevan kysymykseen lautakuntaa valitessa, oli tarkoin tutkittu, punnittu pienintäkin heikkoutta ja ennakkoluuloa myöten; eikä tutkittu ainoastaan heidän ominaisuuksiaan, vaan myöskin heidän, ystäviensä ja sukulaistensakin taloudellinen asema. Petteri oli tavannut muitakin salapoliiseja kuin McGivneyn, sen kautta että nämä tämän tästä tulivat häneltä utelemaan yhtä ja toista; ja näiden salapoliisien keskusteluista sai hän hämärän aavistuksen tämän jutun loppumattomasta ulottuvaisuudesta. Hänen mielestään näytti siltä, että koko American City oli palkattu avustamaan Jim Gooberin hirteen saattamista.
Petterille maksettiin nyt viisikymmentä dollaria viikossa ja kustannukset, puhumattakaan erikoispalkkioista arvokkaista tiedoista. Tuskin päivääkään kului ettei hän saanut vihiä jostakin tärkeästä asianhaarasta, ja hänen täytyi joka ilta tavata McGivneytä. Syyttäjäpuolella oli salainen konttori, jossa oli puhelimen hoitaja ja lähettiläitä, jotka juoksentelivat piirisyyttäjän konttorissa ja Guffeyn konttorissa — näin oli tehty siksi, että oltaisiin turvassa "puhelin-vuodoilta" puolustajille. Petterin oli tapana mennä Gooberin puolustuskomitean konttorista johonkin yleiseen puhelimeen, antaa keskusasemalle salainen numero ja oma numeronsa, joka oli 642. Kaikki juttuun sekaantuneet henkilöt tunnettiin numeroilla; nimeä "Goober" ei saanut koskaan puhelimessa lausua.
Heti kun oikeusistunnot olivat alkaneet, oli erittäin vaikeaa saada ketään työskentelemään puolustuskomitean konttorissa — kaikki halusivat olla läsnä oikeustalolla. Ja tuon tuostakin pistäytyi joku konttorissa kertomassa viimeisiä jutun käsittelyssä ilmenneitä seikkoja. Syyttäjille oli onnistunut hävittää poliisioikeuden pöytäkirjat, joista olisi tullut ilmi että paras syyttäjien todistaja oli pitänyt huorataloa neekereitä varten. Sitten esitettiin syyttäjien taholta oikeudelle todistuskappaleiksi useita eri tavaroita, joita muka oli löydetty paikalta räjähdyksen jälkeen; muuankin niistä oli vieteri, jonka selitettiin olleen pommin osana, mutta jonka sitten huomattiinkin olevan osan puhelin-koneesta! Myöskin olivat syyttäjät esittäneet palasia kellosta, mutta innoissaan olivat he erehtyneet tuomaan palasia kahdesta kellosta! Jotakin tällaista kiihottavaa tapahtui joka päivä.
XXIX.
Tuli aika, jolloin syyttäjäpuoli lopetti, ja Petteri kutsuttiin Andrewsin konttoriin, jotta voidaan ennakolta käydä läpi hänen todistuksensa. Andrews sanoi että häntä tultaisiin tarvitsemaan parin kolmen päivän kuluttua.
Petteri ei ollut koskaan aikonutkaan olla puolustus-todistajana; hän oli vain heitä narrannut — "vetänyt heitä nenästä", niinkuin hän sen sanoi pysyäkseen heidän kanssaan hyvissä väleissä loppuun saakka. Hänellä oli kuitenkin ollut paljon päänvaivaa siitä, miten hän voi selviytyä pälkähästä. Petteri oli juuri syömässä, kun hänelle vilahti mieleen keino, ja hän niin hätkähti itsekin että sai palan piirakkaa "väärään kurkkuun" ja hänen täytyi hypätä istuimeltaan ja juosta ulos ravintolasta. Se oli hänen ensimäinen neronleimauksensa; tähän saakka oli McGivney suunnitellut kaikki asiat, mutta nyt oli Petteri tulemaisillaan omaksi isännäkseen! Miksi hänen täytyisi alistua toisten määrättäväksi, kun hänellä kerran on itselläkin aivot? Hän kertoi suunnitelman McGivneylle ja tämä sanoi sen olevan "helkutin hienon", ja Petteri oli niin ylpeä, että vaati palkankorotusta, jonka myöskin sai.
Tällä suunnitelmalla oli kaksi hyvää puolta — ei ainoastaan Petterin maine ja asema pysynyt hyvänä punikkien joukossa, vaan myöskin se saisi aikaan parantamattoman vaurion McCormickille, joka oli puolustuspuolen väsymättömimpiä työskentelijöitä ja yksi Amerikan Cityn vaarallisimmista punikeista, ja sitä paitsi Petterin persoonallinen vihollinen. McGivney nykäsi parista näkymättömästä langasta, ja kertoessaan jutun käsittelystä mainitsi American City "Times" huhusta, jonka mukaan puolustuspuolella oli tarkotuksena asettaa todistajaksi mies, joka väitti että häntä on kidutettu kaupungin vankilassa ja koetettu saada todistamaan väärin Gooberia vastaan; syyttäjäpuoli oli tutkinut tämän miehen entisyyttä ja havainnut että hän aivan nykyään oli vietellyt muutaman nuoren tytön, joka oli tehnyt itsemurhan, kun mies kieltäytyi menemästä naimisiin hänen kanssaan. Petteri vei tämän sanomalehden mukanaan lakimies Andrewsin konttoriin ja vaati nähdä tätä ennen kuin hän meni oikeustupaan; hän osotti uutista lehdessä ja sanoi sen tekevän lopun hänen todistaja-arvostaan. "Se on raukkamainen, saastainen valhe!" selitti hän. "Ja se, joka on tätä valhetta levitellyt, on Pat McCormick!"
Sellaisia ovat pulmat, joita tulee lakimiehille ratkaistaviksi rikosasiain oikeudenkäynneissä! Andrews teki parhautensa paikatakseen asiaa; hän rukoili Petteriä — jos se on valhetta, niin pitäisihän Petterin olla iloinen voidessaan vastata parjaajilleen. Puolustuspuoli lupasi asettaa todistajia kieltämään sen. Itse Sadie Todd tulisi kieltämään sen.
"Mutta Sadie sanoi että hän epäilee minua!"
"Kyllä", sanoi Andrews, "mutta hän kertoi minulle aivan äskettäin ettei hän ole varma."