Oli sellaisia jotka eivät voineet vastustaa tätä uhmavaatimusta, ja muutamassa minuutissa oli Petteri saanut lupauksen kuudelta kuumaverisimmistä, Donald Gordon niiden muassa. Ennenkuin kokous loppui, oli päätetty että nämä marttyyrinkokelaat tulevat vuokraamaan kuorma-auton ja tekemään yrityksen Main kadulla seuraavana iltana. Vanhemmat sosialistit koettivat selittää heille ettei koko hommasta olisi muuta hyvää kuin että nämä huimapäät saisivat päihinsä reikiä. Mutta vastaus tuohon oli valmis — samahan on kuka heille reikiä päähän takoo, poliisitko vai saksalaiset.
XXXII.
Petteri kertoi McGivneylle mitä oli suunniteltu, ja McGivney lupasi että poliisit tulevat olemaan saapuvilla. Petteri varotti häntä laittamaan niin, että poliisit eivät olisi kovakouraisia; ja McGivney irvisteli ja lupasi pitää siitä huolen.
Se oli hyvin yksinkertainen juttu, eikä siinä mennyt kuin kymmenen minuuttia. Kuorma-auto pysähtyi Main kadulle ja eräs nuori puhuja astui esille ilmottamaan kansalaisillensa että oli tullut aika työläisten tehdä selväksi, mitä he ajattelevat asevelvollisuuslaista. Vapaat amerikalaiset eivät koskaan tulisi sallimaan että heitä paimennetaan armeijoissa ja lähetetään merten yli ja teurastetaan kansainvälisten pankkiirien hyväksi. Puhuja oli päässyt siihen asti, kun esiin astui poliisi ja käski hänen pitää suunsa. Kun puhuja kieltäytyi, naputti poliisi katukäytävään kalikallaan, ja kahdeksan tai kymmenen poliisia tuli nurkan takaa ja puhujalle selitettiin että hän on vangittu. Toinen puhuja astui esille jatkamaan edellisen puhetta ja kun hän oli vangittu, astui esille uusi, ja taaskin, kunnes kaikki kuusi oli vangittu, Petteri niiden joukossa.
Väkijoukolla ei ollut ollut aikaa saada selville mistä oikeastaan oli kysymys. Poliisi-auto odotti ja puhujat lastattiin siihen ja vietiin poliisiasemalle, ja seuraavana aamuna heidät kuletettiin poliisituomarin eteen ja tuomittiin viideksitoista päiväksi vankilaan. Ja koska he olivat odottaneet saavansa kuusi kuukautta, oli tämä "vasemmistolais"-joukko kokolailla iloinen.
Ja he olivat vieläkin iloisempia, kun huomasivat, miten heitä vankilassa kohdellaan. Tavallisesti oli poliisien tapana kohdella punikeita sangen nöyryyttävästi. Niitä asetettiin ympäri pyörivään "astiaan" — teräslaitokseen, jossa oli useita koppeja ja jota pyöritettiin veivistä. Päästäkseen johonkin koppiin oli koko "astiaa" käännettävä ympäri, kunnes kysymyksessä oleva koppi tuli oven kohdalle, joka seikka merkitsi sitä, että kaikki kopeissa olijat saivat vapaakyytiä ruosteisen koneiston räminän ja kitinän säestyksellä; ja se myöskin merkitsi sitä, ettei kukaan voinut nukkua pitkästi yhtämittaa. "Astia" oli niin pimeä, ettei siellä olisi voinut lukea, vaikka olisi saanutkin kirjoja tai sanomalehtiä. Ei voinut tehdä mitään muuta kuin polttaa savukkeita ja pelata noppaa, tai kuunnella rikoksellisten riettaita juttuja, tai miettiä kostoa yhteiskunnalle kun pääsee joskus ulos.
Mutta vankilarakennuksen uudessa siivessä oli muutamia koppeja, jotka olivat puhtaita ja valoisia ja hyväilmaisia, sillä ne eivät olleet kuin kolmen tai neljän jalan päässä ikkunarivistä. Näihin koppeihin asetettiin tavallisesti "parempia" rikoksellisia — naisia, jotka olivat katkasseet kaulan rakastetultaan, rosvoja joiden oli onnistunut ennen kiinnijoutumistaan kätkeä saaliinsa, ja pankkiireja, jotka olivat rosvonneet kokonaisia kaupunkeja. Mutta nyt, suureksi ihmeeksi viidelle näistä kuudesta sodan vastustajista, koko roikka pantiin yhteen häistä suurista kopeista, ja heidän sallittiin hankkia itselleen lukemista ja saivat ostaa ulkopuolelta ruokaa. Näiden olosuhteiden vallitessa marttyyrinä olo tuntui pilkalta, ja roikka alkoikin nauttia elämästään. Ei kenenkään päähän pälkähtänyt että Petteri Gudge oli syynä heidän hyvinvointiinsa. He johtivat sen, niinkuin ranskalaiset sanovat, "kauniista silmistään."
Siellä oli Donald Gordon, joka oli hyvissä varoissa olevan liikemiehen poika ja oli ollut yliopistossa, mutta ajettu sieltä tiehensä, koska hän oli ymmärtänyt kristinuskon periaatteet liian kirjaimellisesti ja alkanut saarnaamaan niitä yliopiston alueella. Siellä oli isokasvuinen, vahvarakenteinen tukkityöläinen pohjoisesta, nimeltään Jim Henderson joka oli ajettu pois tukinhakkuupaikoista samoista syistä, ja jolla oli kamalia kertomuksia tukkityöläisen elämän julmuudesta ja kovuudesta. Siellä oli ruotsalainen merimies, nimeltä Gus, joka oli käynyt joka satamassa koko maailmassa, ja nuori juutalainen sikarityöläinen, joka ei koskaan ollut käynyt poissa American Citystä, mutta mielikuvituksissaan matkustellut vieläkin laajemmalti.
Kuudes mies oli Petterin mielestä oudoin luonne kaikista — ujo, haaveileva mies, jonka silmät olivat niin täynnä tuskaa ja kasvojen ilme niin murheellinen että teki kipeää, kun katsoi häntä. Hänen nimensä oli Duggan, ja hänet tunnettiin liikkeessä "hoopo-runoilijana." Hän kirjoitteli runoja, loppumattomia runoja, joissa kuvaili yhteiskunnan hylkyjen elämää; hän haki itselleen lyijykynän ja paperia ja istuutui yksikseen kopin nurkkaan tuntikausiksi, ja toiset puhuivat kuiskaten kunnioituksesta hänen työtään kohtaan ja jotteivät häntä häiritsisi. Petteristä näytti että hän kirjottelee senkin ajan, jonka toiset nukkuivat. Hän kirjotteli runoja vankitovereistaan, pian sen jälkeen hän kirjotteli runoja vartijoista ja toisista vangeista, jotka olivat siinä osassa rakennusta. Väliin hänellä oli vaikutelma-leimauksia ja hän kirjotti runoja kuin tuskassa; väliin taas hän vajosi takasin epätoivoonsa ja sanoi että elämä on helvettiä ja oli lapsellista kirjottaa siitä loppusointuja.
Amerikassa ei ollut osaa, jossa hän ei ollut käynyt, eikä hylkyjen elämässä murhenäytelmää, jota hän ei olisi nähnyt. Hän oli niin täynnä näkemiään kärsimyksiä, ettei hän voinut muusta puhuakaan. Hän kertoi miehistä, jotka olivat kuolleet janoon hiekka-aavikolla, kaivosmiehistä, jotka olivat viikkokaupalla olleet sulettuina räjähtäneeseen kaivokseen, tulitikkutehtaan työläisistä, joilta myrkytyksen vaikutuksesta olivat pudonneet hampaat, kynnet ja vieläpä silmätkin. Petteri ei voinut käsittää syytä tällaiseen ainaiseen apeuteen — sellaiseen loppumattomaan ruikutukseen elämän hirmuista. Se pilasi hänen iloisen mielensä vankilassa — se oli vieläkin pahempaa kuin pikku Jennin puheet sodasta!