XXXVII.

Niin, tämä oli Olympian vuori ja nämä olivat jumalia; naisjumalilla oli jumalattoman vähän vaatteita yllään ja miesjumalilla enimmäkseen musta takki, ja laskoksiset paidanedut röyhentivät rintaa. Joka kerta kun yksi niistä puhutteli kirjanpitäjää, katseli Petteri ja ihmetteli että olikohan se tuo se Mr. Lackman? Hän olisi ehkä voinut erottaa miljoneerin tavallisesta ihmisjoukosta, mutta täällä oli jokainen miespuolinen jumala pukeutunut erikoisella huolella näyttääkseen miljoneeriltä, joten Petterin oli mahdoton varmuudella tietää.

Hänen kohdallaan eteisen toisella seinällä kohosi kymmenen jalkaa vahva pilari korkealla olevaan kattoon. Pilari oli tehty vaaleasta, viheriäjuovikkaasta marmorista, ja Petterin silmät seurasivat sitä latvaan saakka, jossa se leveni lumivalkoiseksi pilviryhmäksi, joka oli kerrassaan lumoova. Siinä oli neljä runsauden sarvea, yksi joka kulmalla, ja jokaisesta runsaudensarvesta valui kierteleviä ruusuköynnöksiä, ja ruusujen sisältä purki ulos toisia köynnöksiä, joissa näkyi olevan omenia ja lehtiä ja lisää ruusuja, joista taaskin lähti yhä uusia köynnöksiä kiemurrellen sinne tänne ja peittäen koko katon. Siellä täällä keskellä kaikkea tätä loistoa hymyili suuri poika-enkelin pää; neljä tällaista tyyneesti hymyilevää poika-enkelin päätä kurkisteli pilviryhmän kaikilla neljällä laidalla, ja Petterin silmät vaelsivat yhdestä toiseen ihmetellen tämän rakennustaiteen matemaattista tarkkuutta. Näitä pilareita oli neljätoista rivissä ja pilaririvejä oli neljä. Yhteensä viisikymmentäkuusi pilaria ja kaksi sataa kaksikymmentä neljä poikaenkelin päätä. Oli mahdoton laskea, kuinka monta runsaudensarvea ja kuinka monta ruusua ja omenaa siellä oli. Poika-enkelien päät olivat kaikki samallaisia, kaikki yhtä suuria ja hymy yhtäläinen; ja Petteri mietti — kuinka monta päivää pitää kuvanveistäjän naputella saadakseen aikaan kaksi sataa kaksikymmentä neljä poika-enkelin hymyä?

Kaikkialla vallitsi sama runsas suuremmoisuus; ja se vaikutti Petteriin samoin kuin sen oli tarkotuskin vaikuttaa häneen — häikäisyn ja pelonsekaisen kunnioituksen tunteen, käsityksen että ne, jotka asuivat tämän loiston keskellä, olivat väkeä, joille raha ei ollut minkään arvoista ja jotka voivat antaa rikkauksien virrata hyppysistään loppumattomana uomana, ja kaikki muukin täällä oli samallaista, samaa vaikutelmaa varten — vieläpä jumalat ja jumalattaretkin! Joku niistä ehkä liukui ohitse komea jalokivikoriste päässään; ja Petteri huvittelihe aprikoimalla, montako jalokiveä koristeessa oli, aivan samoin kuin oli laskenut enkelien päät. Tai arvosteli mustasta pitsistä valmistettua pukua, joka oli reunustettu äärettömällä kärsivällisyydellä käsin kirjailluilla kultaisilla perhosilla — niin monta jaardia tarpeita ja niin monta perhosta joka jaardilla! Voipa hän laskea kuinka monta välkkyvää kärkeä mustissa kengissä, tai seurata monimutkaisia juovia miltei läpinäkyvissä sukissa — paitsi että oli noin tuuman verran sukanvartta näkymättömissä!

Petteri katseli kun nämä ihanat jumalattaret astuivat ulos hissistä ja liukuivat ruokailuhuoneeseen. Heidän pukimensa olisivat kauhistuttaneet joitakin muita, mutta Petterin mielestä, joka oli nähnyt Olympian vuoren kuvan, olivat ne aivan paikallaan. Se riippui katsantokannasta; jos kuvitteli jumalattaren olevan täydelleen puetun leuvasta varpaisiin saakka ja leikkeli saksilla vissin määrän vaatetta pois, tai jos kuvitteli jumalatarta luonnontilassa ja asetti hänen vyötäisilleen läpinäkyviä harsoja ja olkapäähän nauhan niitä kannattamaan.

Kaksi kertaa meni Petteri kirjanpitäjältä kysymään, oliko Mr. Lackman jo tullut, mutta ei häntä vielä ollut näkynyt; ja Petteri — tullen rohkeammaksi, kuten kettu, joka puhutteli leijonaa — käyskenteli ympäri eteistä, tarkastellen jumala-ryhmiä lähempää. Hän oli huomannut laajan parvekkeen joka ympäröi koko eteistä, ja sitä kutsuttiin "välilattiaksi"; hän päätti katsoa, mitä siellä on, ja kiipesi valkosia marmoriportaita ylös ja havaitsi siellä monta riviä nojatuoleja ja sohvia, jotka olivat päällystetyt harmaalla sametilla. Täällä nähtävästi oli naisjumalien olinpaikka, ja Petteri istuutui syrjään ja ihmetteli.

Aivan hänen edessään istui jumalatar, loikoen samettisohvalla, jonka selkänojaa pitkin hän oli ojentanut paljaan käsivartensa. Se oli vankka ja paksu käsivarsi ja sen omistajakin oli vankka ja paksu ja sillä oli vaaleankeltainen tukka ja paljon jalokiviä. Hänen katseensa harhaili laiskasti paikasta paikkaan. Silmänräpäykseksi pysähtyi se Petteriin, sitten kääntyi pois — ja Petteri selvästi oivalsi ajatukset omasta mitättömyydestään.

Kuitenkin hän silloin tällöin salaa tarkasteli jumalatarta, ja pienen ajan kuluttua näki hän mielenkiintoisen näyn. Tällä Juno-jumalattarella oli sylissään kullalla kirjailtu laukkunen, ja hän avasi sen vetäen esille joukon salaperäisiä kojeita, joita hän alkoi käyttää; ensin tuli pieni kultanen käsikuvastin, jonka avulla hän tarkasti viehättävyyksiään; sitten pieni valkonen kasvojauhe-tupsu, jolla hän nokkelasti taputteli nenäänsä ja poskiaan; sitten jonkinlainen punanen tikku, jolla hän hioi huuliaan; sitten vaaleankeltainen tikku, jolla hän keveästi kosketti silmäkulmiaan. Sitten hän varmaankin huomasi pikkusen karvan, joka oli kasvanut sen jälkeen kun hän lähti pukuhuoneestaan. Petteri ei ollut varma tästä, mutta jumalattarella oli käsissään pienet pihdit, joilla hän näytti kiskovan jotakin leuvastaan. Hän kävi läpi tämän laajan, perinpohjaisen ja monimutkaisen "ruokkoamisen" välittämättä vähääkään ihmisistä, jotka kävelivät ohitse.

Petteri katsahti ympärilleen ja havaitsi että aivan samoin kuin jos yksi ihminen huoneessa haukottelee tai aivastelee, niin kaikilla muilla tekee itsepintaisesti mieli tehdä samoin, kaikki nämäkin parvekkeella olevat dianat ja junot ja hebet olivat äkkiä muistaneet pienet, kultaset tai hopeiset kuvastimensa, kasvojauheet ja punaset ja keltaset ja mustat tikkunsa. Toinen toisensa perästä tulivat turhuus- tai "natinki"-pussit päivänvaloon, ja Petteri ajatteli ihmeissään että Olympian vuori oli äkkiä muuttunut kauneustohtorin vastaanottohuoneeksi.

Petteri nousi taaskin ylös kävelemään ja tarkasteli jumalattaria, pieniä ja isoja, nuoria ja vanhoja, lihavia ja laihoja, sieviä ja rumia — ja hänestä näytti että kuta lihavampia ja vanhempia ja rumempia ne olivat, sitä kiinteämmin ne tarkastelivat kuvastimiaan. Hän katseli heitä vesissä suin, sillä hän tiesi että täällä hän nyt oli keskellä korkeampaa elämää, sitä oikeaa olotilaa ja korkeinta kunniaa, mihin mies koskaan voi toivoa pääsevänsä, ja hän halusi nähdä kaiken, mikä näkyvää oli. Hän käyskenteli edelleen viattomana ja ilman pahoja aavistuksia ja kaksisataa poika-enkeliä hymyili hänelle muuttumatonta hymyään, eivätkä ne tienneet enempää kuin Petterikään, millaisen sekavan vyyhdin kohtalo oli hänelle valmistanut tuolla parvekkeella!