Hän piti silmänsä liimattuna vanhan atelieri-rakennuksen ränsistyneeseen sisäänkäytävään, ja pian — voi riemua! — hän näki McGormickin tulevan katua pitkin! Irlantilainen meni rakennukseen ja parin minuutin kuluttua tuli merimies Gus ja viiden minuutin kuluttua taaskin tulivat Joe Angell ja Henderson. He kävelivät joutuin keskustellen kiinteästi ja Petteri kuvitteli että he nyt puhuvat noista salaperäisistä kirjelipuista, ja kukahan mahtoi olla se, joka ne on kirjottanut, ja mitä pirua ne merkinnevät?

Petteri oli nyt jo äärimmäisen hermostunut ja villi; hän pelkäsi että joku tuossa ruokakaupassa hänet huomaisi, ja hän teki epätoivoisia yrityksiä syödä kuivaa leipää ja juustoa ja onnistui vain saamaan murenoita päälleen ja lattialle. Pitäisiköhän odottaa Jerry Ruddia, vai nappaisiko nuo toiset? Hän nousi ylös ja lähti ovea kohti, kun näki viimeisen uhreistaan tulevan pitkin katua. Jerry käveli verkalleen, eikä Petteri voinut odottaa, kunnes hän pääsi sisäpuolelle. Muuan auto oli menossa ohi, ja Petteri sen suojissa livahti ulos ja riensi rohdoskauppaa kohti. Ennenkuin hän ehti edes puoliväliinkään, huomasi McGivney hänet ja oli jo täydessä juoksussa seuraavaan kadunkulmaukseen.

Petteri odotti kunnes näki pari autoa täynnä vankkoja salapoliiseja hyrisevän pitkin katua. Sitten kääntyi hän kadunkulmauksesta ja juoksi sivukatua pitkin. Hänen onnistui ponnistella pari risteystä eteenpäin, mutta sitten hänen hermonsa pettivät täydellisesti ja hän istui käytävän laidalle ja rupesi itkemään — aivan samoin kuin pikku Jenni itki, kun Petteri sanoi hänelle, ettei naimisiin menosta tule mitään. Ihmiset pysähtyivät katsomaan häntä, ja muuan hyväntahtoinen vanha herrasmies kosketti Petteriä olalle ja kysyi mikä häntä vaivaa. Petteri vastasi kyynelten seasta: "Äitini kuk-k-kuoli!" Ja niin antoivat he hänen olla rauhassa, ja jonkun ajan kuluttua hän nousi ylös ja kiiruhti pois.

XLV.

Petteri oli nyt aivan sekasin. Hän tiesi että hänen nyt tulisi mennä tapaamaan McGivneytä, mutta hän ei voinut. Hän halusi tavata Nelliä, ja koska Nell oli edeltäpäin arvannut hänen mielentilansa oli hän luvannut tavata Petteriä puistossa puoli yhdeksän aikana. Nell oli kieltänyt häntä puhuttelemasta ketään ennenkuin oli tavannut Nellin. Sillä välin tämä oli käynyt kotonaan ja uudistanut irlantilaiset ruusunsa ranskalaisella poskimaalilla ja palauttanut tarmonsa kahvilla ja sauhukkeilla, ja nyt hän oli jo odottamassa Petteriä, hymyillen rauhallisesti, yhtä virkun näköisenä kuin puiston linnut ja kukkaset. Hän kysyi tyynesti, miten asiat olivat menneet, ja kun Petteri alkoi änköttää ettei hän voinut mennä tapaamaan McGivneytä, rupesi Nell rohkasemaan häntä. Hän antoi Petterin ottaa häntä vyötäisiltä, vaikka olikin kirkas päivä; hän kuiskaili Petterille ja kehotti häntä rauhottumaan, olemaan hänen miehensä, josta voi olla ylpeä.

Ja mitä hänellä sitten olisi Pelkäämistä? Ei ollut mitään todisteita häntä vastaan, eikä saataisikaan. Hänen kätensä olivat puhtaat, perinpohjin puhtaat, ja hänen tulisi vain pysyä lujana loppuun asti; hänen tulee jo edeltäpäin päättää, että tapahtuipa mitä tahansa, hän ei koskaan tule antautumaan, ei koskaan poikkea siitä kertomuksesta, minkä Nell oli hänelle opettanut. Hänen täytyi taaskin sanella Nellille, miten I.W.W. liiton huoneustossa pidetyssä kokouksessa eilen illalla oli ollut puhetta Nelse Ackermanin tappamisesta keinona, millä saadaan sota loppumaan. Ja sitten hän oli kuullut Joe Angellin kuiskaavan Jerry Ruddille että hänellä jo on pommintekotarpeet; hänellä oli tuossa kaapissa kätkettynä matkalaukku täynnä dynamiittia ja hän oli Pat McCormickin kanssa suunnitellut panna toimeen jotakin jo tänä iltana. Petteri oli mennyt ulos, mutta oli pitänyt vahtia ja nähnyt Angellin, Hendersonin, Ruddin ja Gusin tulevan ulos. Angellilla oli ollut taskuissa jotakin, ja Petteri oli arvellut heidän nyt menevän jotakin räjäyttämään, ja niin hän oli soittanut McGivneylle rohdoskaupasta. Mutta silläaikaa kun hän oli puhelimessa, oli roikka kadonnut ja sitten hän oli ollut häpeissään eikä ollut uskaltanut ilmottaa siitä McGivneylle ja oli viettänyt yönsä käyskentelemällä puistossa. Mutta varhain aamulla hän oli löytänyt kirjelipun taskustaan ja oli käsittänyt että se oli sinne illalla pantu ja että salaliittolaiset olivat halunneet hänen yhtyä puuhaan. Siinä kaikki, paitsi muutamia lauseita tai osia lauseista, joita olivat kuiskailleet Joe Angell ja Jerry Rudd. Nell opetti nämä lauseet hänelle ulkoa ja antoi hänelle ankaran määräyksen että hän ei saa muistaa enempää — eikä häntä voi saada houkutelluksikaan muistamaan enempää.

Vihdoinkin luuli Nell että Petteri oli valmis menemään tähän kuulusteluun, ja niinpä hän meni huoneeseen numero 427 American hotellissa ja heittäytyi vuoteelle. Hän oli niin väsynyt, että hän pari kertaa nukahti; mutta aina hänelle johtui mieleen joku uusi kysymys, jonka McGivney ehkä tulee hänelle tekemään, ja tämä hänet herätti taas. Lopuksi hän kuuli avaimen kääntyvän lukossa ja nousi ylös. Eräs Hammett-niminen salapoliisi astui sisälle ja sanoi: "Päivää, Gudge. Mestari on määrännyt sinut vangittavaksi."

"Vangittavaksi!" huudahti Petteri. "Hyvä jumala!" Hänelle vilahti mieleen ajatus suuresta vankikopista, jossa olisi hän ja paljon punikeita, ja hän olisi pakotettu kuulemaan heidän "kovan-onnen juttujaan."

"Niin", sanoi Hammett, "vangitsemme kaikki punikit ja jos sivuuttaisimme sinut, niin herättäisi se epäluuloa. Sinun on parasta mennä nyt heti johonkin sellaiseen paikkaan, jossa sinut sopii vangita."

Petteri havaitsi tämän viisaaksi, ja hetken miettimisen perästä hän valitsi Miriam Yankovichin kodin. Tämä oli oikea tosi-punikki eikä pitänyt Petteristä; mutta jos Petteri vangittaisiin hänen kotoaan, niin täytyisi hänen pitää Petteristä väkistenkin, ja sitä paitsi tulisi tämä seikka lujentamaan hänen asemaansa "vasemmistolaisena." Hän antoi osotteen Hammettille ja lisäsi: "On paras tulla niin pian kuin mahdollista, sillä voi sattua että hän potkii minut ulos ovesta."