Kolmekymmentä vuotta oli "Times" seisonut lujana lain ja järjestyksen puolella punasen metelin ja vallankumouksen voimia vastaan; kolmekymmentä vuotta oli "Times" selittänyt että työväenjohtajat ja unioiden tarkastusmiehet ja sosialistit ja anarkistit olivat kaikki samaa maata ja asettivat turvansa viime tingassa yhteen välineeseen, dynamiittipommiin. Nyt oli vihdoin "Times" osottautunut olevan oikeassa, tämä oli "Timesin" suurpäivä! Se oli käyttänyt tilaisuutta ääriään myöten, ei ainoastaan etusivulla, vaan vielä kahdella sisäsivulla oli kuvia kaikista salajuonen jäsenistä, niiden muassa Petterin, kuvia I.W.W. liiton huoneustosta, ja matkalaukusta, dynamiittipuikoista, sytytyslangasta, kellonpalasista, "atelierista", jossa salaliittolaiset oli saatu kiinni, ja venäläisestä anarkistista, Nikitinista, joka omisti tämän paikan. Palstamäärin oli arveluita jutusta, johtavien pappien, pankkiirien, kauppakamarin presidentin ja kiinteimistökauppiasten liiton sihteerin lausuntoja ja haastatteluja. Myöskin oli kaksipalstainen, tummennettu toimituskirjotus, jossa osotettiin, miten "Times" oli ennustanut tätä kolmekymmentä vuotta, jättämättä vetämättä yhdyslankoja Goober-juttuun ja Lackmanin juttuun ja niiden kolmen papin juttuun, jotka oli vangittu joitakin päiviä sitten siitä, että yrittivät lukea vuorisaarnaa eräässä julkisessa kokouksessa.

Ja Petteri tiesi että hän, Petteri Gudge, oli saanut kaiken tämän aikaan! Lain ja järjestyksen voimat saivat kiittää tästä muuatta tuntematonta pientä urkkijaa! Petterille ei tulla antamaan minkäänlaista tunnustusta, luonnollisestikaan; poliisipäällikkö ja yleinen syyttäjä jakelivat vakavia lausuntoja, joissa he omaksuivat kaiken kunnian, mutta ei pienintä viittaustakaan siitä, että heidän pitäisi kiittää mistään raitiotietrustin salapoliisilaitosta. Se oli tietenkin välttämätöntä; näön vuoksi oli selitettävä että virkailijat olivat saaneet juonen ilmi, käyttäen laillisia keinojaan oikeassa tavallisessa järjestyksessä. Ei kelvannut vähääkään antaa joukkojen saada vihiä siitä, että näitä toimi laitos, jota johtivat ja jota rahastivat kaupungin suurliikemiehet. Mutta sittenkin se pisteli Petteriä! Hän ja McGivney ja kaikki muutkin Guffeyn miehet halveksivat yleisiä viranomaisia, joita he pitivät "kitupiikkeinä", joilla oli sangen vähän rahaa ja yhtä vähän valtaa. Jos jotakin todella halusi saada tehdyksi Amerikassa, niin oli turha mennä yleisten viranomaisten puheille, vaan oli mentävä suurliikemiesten puheille, joilla oli rahaa ja jotka olivat tottuneet pikaisiin ja tehokkaisiin toimenpiteisiin. Samoin oli tämän urkkijattomienkin laita kuin kaikkien muidenkin.

Silloin tällöin mietti Petteri sitäkin, kuinka hirvittävän lähellä perikatoa hän oli kävässyt. Hänellä oli pelon ja vavistuksen hetkiä, jolloin hän kuvitteli olevansa rotkossa ja Guffey alkaa kiduttaa häntä, saadakseen hänestä ulos totuuden. Mutta hänen onnistui tyynnyttää tämä pelkonsa. Hän oli varma siitä, että tämä dynamiittisalajuoni oli voittamaton viettelys viranomaisille; se vetäisi heidät mukaansa, vaikkeivät sitä haluaisikaan. Heidän oli pakko toimia se loppuun saakka; heidän oli pakko kannattaa Petteriä.

Ja niinpä toisen päivän illalla vartija tuli ja sanoi: "Sinä pääset pois." Ja Petteri johdettiin salvattujen ovien läpi ja ilman muuta laskettiin menemään.

XLIX.

Petteri meni huoneeseen 427 American hotellissa, ja siellä oli McGivney odottamassa häntä. McGivney ei sanonut sanaakaan mistään epäluuloista Petteriin nähden, eikä Petterikään virkkanut niistä mitään — hän ymmärsi että vanhat on unohdettu. Viranomaiset olivat ottaneet vastaan tämän lahjan, jonka kohtalo oli heille tarjonnut hopeatarjottimella. Vuosikausia olivat he toivoneet saavansa nämä punikit käsiinsä, ja nyt he — kuin uskomattoman taikavoiman avulla — olivat saaneet toivomuksensa täytetyksi!

"Gudge", sanoi McGivney, "muista sanoa näin: Sinut on vangittu epäluulonalaisena, sinua on ristikuulusteltu ja sinut on pantu kolmannen asteen läpi, mutta sinun on onnistunut saada poliisiviranomaiset uskomaan että sinä et tiedä mitään koko jutusta, ja niin on sinut päästetty pois. Olemme vapauttaneet pari toistakin samalla kertaa peittääksemme sinun jälkesi, ja nyt on sinun mentävä punikkien joukkoon ja saatava tietoosi kaiken minkä voit, mitä ne tekevät ja mitä ne suunnittelevat. Ne luonnollisesti huutavat ja hoilottavat että tämä on tekopeli. Sinun täytyy saada selville, tietävätkö ne siitä mitään. Sinun täytyy olla varovainen — sillä ne luonnollisesti ovat hiukan epäluuloisia sinua kohtaan. Olemme käyneet huoneessasi ja panneet sen vähän niinkuin epäkuntoon, joten sekin auttaa vähän korjaamaan sinun asemaasi."

Petteri meni, mutta hän ei mennyt etsimään punikkeja aivan heti. Hän kulutti tunnin luikerrellen ympäri kaupunkia päästäkseen varmaksi siitä, ettei kukaan häntä "varjosta"; sitten hän soitti Nellille, ja tunti sen jälkeen he tapasivat puistossa, ja Nell lensi Petterin syliin ja suuteli häntä iloisesti. Petterin täytyi kertoa hänelle tietenkin kaiken; ja kun Nell kuuli että Joe Angell oli urkkija, jähmettyi hän ensin kauhistuksesta, mutta nauroi sitten miltei kyyneliin saakka. Ja kun Petteri kertoi miten hän oli selviytynyt tuosta pulasta, näytti siltä kuin hän todella olisi saavuttanut Nellin lemmen.

Kun he olivat tyyntyneet taas, sanoi Nell: "Kuule nyt, Petteri, meidän on heti ryhdyttävä toimeen. Sanomalehdet ovat täynnä tätä juttua, ja luonnollisesti on Nelse Ackerman puolikuollut pelosta. Tässä on kirje, jonka tulen postittamaan tänä iltana — ja niinkuin näet, olen käyttänyt tällä kertaa toista kirjotuskonetta kuin viimein. Menin muutamaan kirjotuskonekauppaan ja pyysin saada käyttää yhtä konetta hetkisen, joten kukaan ei voi johtaa tätä kirjettä minuun."

Kirje oli osotettu Nelse Ackermanin kotiin ja merkitty, "Yksityinen."
Petteri luki: