Piilopaikastaan hän kuunteli meteliä, mikä huoneissa vallitsi. Ilma oli täynnä naisten kiruntaa, tappelevien miesten kirouksia, sinne tänne heiteltyjen huonekalujen kolinaa ja sitä ilkeää kalketta, joka syntyy, kun kapula jysähtää ihmisten päihin. Kauppakamarin ja tehtailijain ja kauppiasten liiton nuoremmat jäsenet olivat tulleet niin suurena joukkona, että heidän suunnitelmansa varmasti tulee täytetyksi. Heitä oli kyllin täyttämään huoneet ja ovireijät ja pari kolme vartioimaan jokaista ikkunaa ja sitäpaitsi joukkioita ulkopuolella pitämään huolen siitä, ettei kukaan voi päästä pakoon käyttämällä kattoa ja pihamaan hedelmäpuita pakotienään.
Petteri veti takkinsa kauluksen korviinsa ja kuunteli melua, ja pian hän kuuli niidenkin kirkuvan, jotka olivat hänen päällään kaapissa, ja käsitti että nyt niitä vedetään ulos ja piestään; hän tunsi käsien tarttuvan häneen ja hän ulisi ja vinkui pelosta; mutta mitään ei tapahtunut hänelle ja hän sai sen verran rohkaistuksi luontoaan, että vilkasi ylös ja näki miehen, jolla oli musta naamari kasvoillaan, mutta jonka hän sittekin helposti tunsi McGivneyksi, Petteri ei milloinkaan koko elämänsä aikana ollut ollut niin iloinen kuin nyt nähdessään naamioidun rotan naaman! McGivneyllä oli kädessään kapula ja hän iski oikealle ja vasemmalle Petterin ympärillä olevia vaatteita. Hänen takanaan olivat Hammett ja Cummings peittämässä tätä hommaa, ja hekin löivät iskun silloin tällöin, mutta sangen varovaisesti ja huolellisesti.
Vähitellen taukosi tappelu huoneissa ja ulkona, sillä kaikki huoneissa olleet oli lyöty tainnoksiin tai sidottu. Ja sitten useat Guffyn urkkijoista jotka olivat tutkineet näitä punikeita pari vuotta, tarkastivat heidät ja ottivat huostaansa ne, jotka he erikoisesti halusivat saada käsiinsä, tarkastivat, oliko heillä aseita ja sen jälkeen panivat heidät rautoihin. Muuan näistä miehistä lähestyi Petteriä, joka silmänräpäyksessä pyörtyi ja ummisti silmänsä; sitten Hammett otti häntä kainaloista ja Cummings jaloista, ja McGivney käveli rinnalla kunniavahtina sanoen tuon tuostakin: "Me haluamme tämän miehen, pidämme hänestä huolen."
He kantoivat Petterin ulos, ja täällä pimeässä avasi hän silmiään sen verran, että näki kadun olevan täynnä autoja, joihin punikeita laahattiin. Petterin ystävät kantoivat hänet erääseen autoon, joka heti lähti liikkeelle, ja sitten Petteri tuli jälleen tajuntaansa ja nämä neljä miestä nauroivat katketakseen taputtaen toisiaan olalle ja huomauttaen niistä tyydytyksen tunnetta hivelevistä seikoista, joita olivat nähneet. Oliko Hammett huomannut verikuhmua, jonka Grady oli saanut otsaansa, ja miten veri siitä valui? Hänhän halusi olla punikki — he olivat vain auttaneet häntä tulemaan sellaiseksi — sisältä ja päältä! Oliko McGivney huomannut, miten eräs heidän miehistään, "Buck" Ellis, oli lyönyt kulkuri-runoilijan nenän pois sijoiltaan? Ja nuori Ogden, kauppakamarin presidentin poika, oli epäämättä osottanut tunteensa tätä karjaa kohtaan, niinhyvin narttuja kuin uroksiakin kohtaan; kun tuo Yankovich rääviö oli antanut häntä korvalle, oli hän tarttunut tuota naaraspirua tisseistä kiinni ja kiskonut ne miltei irti, kunnes hän kiljui kuin puolihullu ja lopuksi pyörtyi.
Niin, he olivat tehneet puhdasta jälkeä. Mutta siinä ei ollut vielä kaikki, he tulevat viemään asian päähän saakka tänä iltana, kautta jumalan! He antavat näiden rauhanaatteen kannattajien maistaa sotaa, he tulevat lopettamaan punasen terrorin American Citystä! Jos Petteri haluaa, voi hän tulla mukaan näkemään tätä jaloa työtä; he menevät maaseudulle ja siellä on aivan pimeä, ja jos hän pitää naamarin kasvoillaan, on hän tykkänään turvassa, Petteri myöntyi; hänen verensä kiehui ja hän oli täynnä metsästys? intoa, hän halusi olla läsnä, kun saalis tapettiin, tapahtuipa mitä tahansa.
LIX.
Moottori hyrisi hiljaa ja auto huristi kuin siivillä American Cityn etukaupunkien läpi maaseudulle. Oli toisia autoja edessä ja toisia perässä — pitkä rivi valkosia valoja kiitämässä maaseudulle. Ne saapuivat petäjikköön, jonka puut kohosivat kaksi ja kolme jalkaa vahvoina kuin kirkon pilarit, ja olivat peittäneet maan pehmeällä ruskealla neulasmatolla. Se oli tunnettu huvittelupaikka ja autot pysähtyivät sinne edeltäpäin annetun määräyksen mukaan. Kaikki oli valmistettu tuon kehutun tehokkuuden mukaisesti, joka on kaikkien sadan prosentin amerikalaisten ylpeys. Mustaan naamioon kätkeytynyt mies seisoi keskellä suurta aukkoa ja huusi määräyksiä äänitorven läpi, ja jokainen auto pysähtyi toinen toisensa viereen suureksi renkaaksi, joka oli enemmän kuin sata jalkaa läpimitaten. Nämä kauppakamarin ja tehtailijain ja kauppiasten liiton nuorempien jäsenten autot olivat hyvin opetettuja — ne olivat tottuneet liukumaan täsmällisesti paikoilleen äänitorveen huudettujen määräysten mukaan suurissa juhlallisuuksissa, tai kun nämä nuoremmat jäsenet vaimoineen ja morsiamineen, jotka olivat enemmän tai vähemmän täydellisesti silkin ja sametin verhoomia, saapuivat pitoihinsa ja tansseihinsa.
Autoja saapui ja saapui, kunnes viimeiselle oli tuskin tilaa mahtua paikoilleen. Sitten kuului komento: "Numero yksi!", ja miesjoukko astui eräästä autosta raahaten raudoissa olevaa vankia. Se oli nuori juutalainen räätäli, Michael Dubin, joka oli ollut Petterin kanssa viisitoista päivää linnassa. Michael oli hiljainen haaveilija, joka ei ollut tottunut väkivaltaisuuksiin; ja hän myöskin kuului rotuun, joka avomielisesti ilmaisee tunteensa, eikä siis ole mieluinen sadan prosentin amerikalaisille. Hän kirkui ja valitti, kun naamioidut miehet irrottivat hänen kahleensa, vetivät takin hänen yltään ja repivät paidan hänen selästään. Hänet raahattiin erään pienemmän puun luo, joka oli juuri niin vahva, että hänen kätensä ulottuivat sen ympäri ja kalvosiin voitiin asettaa raudat. Siinä hän seisoi kolmenkymmenen tai neljänkymmenen auton lyhtyjen huikaisevassa valossa kiemurrellen ja valittaen, ja muuan mustanaamioinen mies otti takin yltään ja valmistui toimeen. Hänellä oli musta, käärmettä muistuttava ruoska, ja hän seisoi käsi ojennettuna, kunnes äänitorveen puhuva mies sanoi: "Ala!" Ruoska vingahti ilmassa ja läimähti Michaelin selkään, repien lihaa, jotta verta alkoi näkyä. Uhri kiljui tuskasta, kiemurrellen, vääntelehtien ja potkien kuin kuoleman kourissa. Taaskin vinkui ruoska ja kuului, kun se viilsi lihaa ja toinen punanen juova kohosi entisen viereen.
Nämä kauppakamarin ja tehtailijain ja kauppiasten liiton nuoremmat jäsenet olivat mainiossa kunnossa tämän illan työtä varten. He eivät olleet kalpeita ja laihoja, huonosti ruokituita ja työn rasittamia, niinkuin olivat heidän vankinsa; he olivat sileitä ja punakoita ja terveitä kuin pukit. Oli aivan kuin jo kauvan aikaa sitten heidän isänsä olisivat nähneet tämän punikki-vaaran ja ne toimenpiteet, joka olivat välttämättömät sadan prosentin amerikalaisuuden turvaamiseksi; isät olivat tuoneet maahan pelin, jossa pelaajat löivät pieniä valkosia palloja erilaisilla kurikoilla. Heillä oli loistavia klubihuoneustoja etukaupungeissa ja satoja eekkereitä maata järjestettynä tätä peliä varten, ja he heittivät kaupankäyntinsä ja tehtailijoimisensa varahin iltapäivällä matkatakseen näille kentille pitämään lihaksensa kunnossa. Ja niinpä ruoskaa heiluttava mies oli "vireessä", eikä hänen tarvinnut pysähtyä hengähtämään. Iskun iskun perästä hän läimähytti mainiossa tahdissa; hän ei väsynyt, löi vain ja löi. Oliko hän unohtanut? Luuliko hän että tämä oli pieni valkonen pallo, jota hän takoo? Hän iski ja iski, kunnes ei enää voinut laskea punasia naarmuja ja Michael Dubinin selkä oli yhtenä revittynä ja vertavuotavana lihamöhkäleenä. Michael Dubinin kiljunta oli tauvonnut, hänen suonenvedontapaiset nytkähtelemisensä loppuneet ja hänen päänsä riippui velttona ruumiin valuessa yhä alemmas puun juurelle.
Lopultakin juhlamenojen ohjaaja astui esille ja määräsi lopettamaan, ja ruoskaa vinguttanut mies pyyhkein hikeä kasvoiltaan paidanhihaansa, muiden miesten irrottaessa Michael Dubinin puusta ja raahatessa hänet muutamia askeleita sivuun makaamaan suullaan neulasten päällä.