Joonas: Ellemme olisi valehdelleet teille, ette olisi ehkä koskaan ryhtyneet tähän onnettomaan rakkausseikkailuun. Näimme, mestari, että olitte silmänne kiinnittäneet erääseen rouvasihmiseen, joka kävi tilaamassa teiltä kenkiä. Mutta kuka oli tämä rouvasihminen? Kauppias Koivun rouva.
Mestari: Mitä! Sanoittehan te minulle, oi sanoittehan te minulle, ettei hän ole naimisissa?
Joonas: Ah, mestari! Pelkäsimme että tulette pahalle tuulelle ilmoittaessamme teille totuuden, tahdoimme puhua teille mieliksi, tahdoimme lohduttaa teitä…
Mestari: Te juupelit! Luuletteko, että olisin ruvennut kulkemaan vaimon perässä, jonka tiedän olevan naimisissa; luuletteko, että olisin tullut mustalle mielelle! Te peijakkaan penikat! Pidätte siis minua muhamettiläisenä ja publikaanina!
Joonas: Mutta, mestari hyvä…
Mestari: Ja nyt olen minä kuin hullu kulkenut hänen perässään pitkin katuja siinä varmassa luulossa, että olen hänet omakseni saava. Voi minua miesparkaa! Voi minua kurjinta kaikista suutarimestareista!
Koivu: Vai tällainen juttu! Todellakin naurettavaa laatua. Mutta mitä sanoi vaimoni nähdessään, että mestari on tullut rakastuneeksi?
Joonas: Mitäpä olisi hän sanonut! Hän nauroi tietysti.
Mestari: Nauroi! Hän hymyili minulle. Oi kuitenkin, että kaiken piti loppua näin lyhyeen!
1:nen herrasmies: Mestari parka! Minua myös säälittää tämä teidän onneton rakkautenne.