Joonas: Ensi kerta se lienee, niin luulen minäkin. Mutta se ensimmäinen rakkaushan juuri onkin sitä tulisinta rakkautta.
Jaakoppi: Kukahan sitten olisi tuo onnellinen, johonka mestari olisi silmänsä kiinnittänyt?
Joonas: Se on arvaamaton asia ainakin nyt vielä. Mutta jos jutussa ja ajatuksissani perää lie, niin saammehan nähdä.
Mari (huutaa ovelta): Ruoka on pöydällä!
Jaakoppi: Tullaan heti. — Lähdetään nyt veliseni syömään ja lihottamaan ruumistamme.
(Panevat pois työnsä.)
Joonas: Lähtekäämme ja tehkäämme kuten sanoit.
(Pois).
Mestari (Tulee toisesta ovesta. Hän on paitahihasillaan ja suutarin housuissa): Peijakas! Rupeaapa jo hikihelmi otsalleni herahtelemaan. Se on sentään peijakkaan meininkiä tuo hameväkeen pikiintyminen. Ajatukset panee sekasin, sekottaapa pian järjenkin miehen päässä! Kummallinen seikka tosiaankin! Lempoko olisi uskonut että vielä sitä minäkin muijaväkeen tarttuisin, minä, joka en ole iki-maailmassa heidän kanssansa seuraa pitänyt. Mutta kaikkeahan sitä saa nähdä ijän karttuessa. Kummallinen juttu tosiaankin! Viikko sitten tulee verstaaseeni kaunis naishenkilö, lihava kuin rovastin säkki ja pullea kuin tavallinen mamma ainakin, tulee verstaaseeni ja pyytää minun ottamaan kengän mittaa. En ole ennen akkaväeltä mittaa ottaessani hämmästynyt, vaikka jo olenkin vuotta kaksikymmentä suutarina ollut, ja monelle Eevan lapselle kengät valmistanut. En lempo vie olekaan! Mutta jo ensi silmäyksiä heitettyäni tähän pulleaan eukkoon, tunsin rinnassani outoa ahdistusta, tunsin polttoa povessani. Ja ottaessani mittaa hänen jalastaan, vapisivat minun käteni, ne vapisivat — kumma kyllä. Ja kun hän oli mennyt, olin minä miesparka kuin lumottu, ja lumottu olen ollut yhä vieläkin, aina siitä merkillisestä päivästä asti. Maistu ei minulle ruoka, sillä minä ajattelen vain häntä; tehdä en voi minä työtä, sillä häntä, oi häntä minä ainoastaan ajattelen. Olisin niin mielelläni omin käsin hänen kenkänsä valmistanut, mutta mitä voin minä sille että vapisevat käteni. Unikaan ei öisin tahdo silmiini tulla, sillä minun aatokseni tuossa pulleassa eukossa liikkuu. Viime yönä uneksin minä hänestä. Olin istuvinani tässä samassa huoneessa, tavallisessa työssäni. Oli hämärä ja ylhäältä ikkunasta paistoi kuu huoneeseen. Yht'äkkiä tunsin minä jonkun heittäytyvän kaulaani. Se oli hän, tuo pyylevä muija. Silloin en voinut minäkään hillitä tunteitani: vaivuin hänen syliinsä, ja meidän huulemme sulivat tuhansiin suuteloihin. Mutta parhaillamme lemmen ihanuudesta nauttiessamme, kuului äkkiä vierestämme elämää. Jonkun näin minä tarttuvan niskaani ja äänen kuulin huutavan: "Konna, olet vietellyt minun vaimoni!" ja silloin heräsin minä. — Mutta jospa, jospa olisikin jo naimisissa tuo eukko, jospa olisikin totta minun uneni! Silloin olisin minä mennyttä miestä, niin kovasti olen tuohon muijaan pikiintynyt. — Olen jahdannut häntä kaduilla saamatta kuitenkaan häntä edes näkyviini. Ah! Huomenna toki saan nähdä hänet. Silloin tulee hän hakemaan kenkiänsä ja silloin minä hälle kaulaan kiepsahdan. Ja huomenna siis jo saan tietää, jos hän on naimisissa tahi ei. — Ah, rintani, älä riehu! Minä huomiseen odotan, odotan mikä tästä tuleman pitää. — Mutta mitäpä jos miehilleni hieman keventäisin sydäntäni? Se ei taitaisi olla hullumpaa! Antaisin heidän ymmärtää mikä minua vaivaa; tietysti en kaikkia juurtajaksain kertoisi, en, sillä siiloin tekisin tuhmasti. Mutta ilmoittamalla heille hieman sivuseikkoja, en asiaa pahenna, mutta sydämeni saisin siten keveämmäksi. — Mutta missä ovat miehet? Joonas ja Jaakoppi, tulkaapa tänne!
Joonas (ulkoa): Kohta, mestari. Viimeistä palaa pistän suuhuni.