Soi laulu kirkas, keväinen, sa kaikkein huulilta, soi niinkuin soitto läntisen, soi niinkuin uhma ukkosen, soi metsistä ja vaaroilta: on juhla Suomessa.
MIES on lakki kädessä laulua kuunnellut:
Tuntuu niinkuin nuorenisi, tuntuu niinkuin uudestansa oisi nuori ja verevä. — Eikö oo tää kaunist' kaikki?
TYTTÖ:
Totta, totta mun isoni! En ma tiedä miten voisin iloani ilminäyttää; mutta sen, sen ma tiedän, että onni maan ja taivaan sielussani sulauupi yhteen yhdeksi iloksi; ja sen tiedän, että mielein kirkas on kuin suvipäivä, ja sen, että rintani mun lyö ja velloo lähteen lailla, pulppuaa kuin kevätpuro nuorna, nuorna ja pyhänä…
MIES:
Samallaista miekin tunnen, ja en myöskään tiedä miten iloani ilminäyttää voisin muille ja sinulle.
Ah! En uskonut olisi, että myöskin minä vielä näkevä oon onnellisna maani armahan, ihanan. — Nyt ma kuolen mielelläni, nyt ma pääni lepoon painan onnellisuus otsalla ja huulosilla hertas hymy.
Kiitos, taatto taivahassa, kiitos, julkinen jumala, että annoit aamun uuden, että päästit päivyemme Pohjolan kivimäestä, vaaran vaskisen sisästä, takaa Louhen telkimien! Ilman sinun apuasi ei ois mitään aikaan saatu: sinä meille voiton annoit, siksi kiitän ma sinua.
Terve, päivä, kirkas päivä, terve huomen hohteleva, joka jäljestä surujen taivaallamme päilyt taasen!