Ja kaikki elonlaivan purjehtijat hullut on:
söi myrsky niinkuin skorpiooni pään ja tunnon heistä.
Ja sydän jokainen koht' aronkaltaiseksi tullut on.
Ja elo putoaa kuin kimmeltävä kalansuomus meistä.
Kuin olisimme kahlein kiinni vuoressa
niin käsiämme ylös kurkoitamme.
Olemme toukanruoka mätänevän ruumiin kuoressa.
Ja aavelaiva kantaa varjojamme.
VANHA MAA.
Maata katso, Äiti, katso tytärtäsi: myöhä rintalapses käynyt onhan vanhemmaksi itseäsi!
Itse synnyt, sytyt joka aamu hehkuun uuteen, uuteen nuoruuteen ja häikäisevään valonihanuuteen. Maa, sun tyttäres, on vanhuutensa runtelema, taudin lyömä, syksyn-kuumehinen, kaikelt' ytimeltään madonsyömä.
Tähtirakkautes hyljäten ja kupeeltasi luopuin Maa on syvään langennut, Kuun peikonhyväilyihin juopuin; raiskattu on, vereen, tuskan-syntiin tahrattu on nuoruus tyttäresi — itke, Äiti jumalallinen, tai nouskoon pilvi häpeän sun otsallesi.
Lahjaas kalleintakin — kulmillansa laulun kimmellystä —
hylki tyttäres: niin vihas sydämensä hengitystä.
Älä katso, avaruutta syleilevä Äiti, tytärtäsi:
häntä kiroten myös kirota sun täytyis itseäsi!
DELUGE.
Minun silmieni rovio on syttynyt, kätenikin palavat ja vereni vapisee. Minun sanani tukehtuvat tai ovat tuiki mielettömät niinkuin samum, jossa koko erämaa puhuu ja kaikki hiekan henget taistelevat.