SANOJA YÖSSÄ.
Yö on noussut mustin äänettömin kasvoin vuoren alta, sydämestä maan. Yö on niellyt auringon ja maan ja metsän, meren, joita rakastamme niinkuin elämää. Yö on niinkuin peikon paha katse, josta joka hetki lentää lepakot.
Yö on tullut meille. Tunnetko? — kuin vieras kylmä käsi lepäis silmillämme, jotka äsken vielä niinkuin kukanterät paisuvaiset tulta, tulta joivat auringosta, jok' on silmä kaikkein tulisin.
Yö on tullut meille.
Sanat lakastuvat huulillemme.
Emme nähdä, tuntea voi toisiamme,
emme itseämme yöltä pelastaa.
VERKOSSA.
Olen verkon silmässä kala. En pääse pois:
ovat viiltävät säikeet jo syvällä lihassa mulla.
Vesi päilyvä, selvä ja syvä minun silmäini edessä ois.
Vesiaavikot vapaat, en voi minä luoksenne tulla!
Meren silmiin vihreisiin vain loitolta katsonut oon:
mikä autuus ois lohen kilpaveikkona olla! —
Sameassa ken liejussa uupuu, hän pian uupukoon!
Omat sammuvat silmäni kuoletan auringolla.
PURJEHTIJAT.
On syvyys allamme kuin lohikäärmeen suu,
kuin syli Atlantin — me kohta vajoamme.
Niin kiiluu alta pilvipäärmeen kuu
kuin paholaisen silmä. Kaukana on meistä jumalamme.
Ja jokin maston lailla meissä katkeaa
kuin veitsi leikkais meidät irti juuristamme.
Lyö salama. Ja taivas päämme päällä ratkeaa.
Me tyhjin silmäkuopin syvään pimeyteen tuijotamme.