Hän oli katsellut huvikseen, kuinka hänen hymynsä putosi kukkina maahan, kuinka hänen naurunsa lehahti perhosina ilmaan. Ja kun hän väsyi siihen, keksi hän tyhmän leikin:
Hän oli yksin, leikkitoveria vailla, ja hänen oli ikävä. Hän teki sentähden savesta pojan, ihan kaltaisensa, puhalsi siihen: ja katso! se hymyili hänelle. Ja Jumala katseli poikaa suurella ilolla.
Mutta hän saikin jo aamulla tuta, että oli pahoin tehnyt: hän tuli leikkitoverin luokse — ja säikähti tätä: Hän oli outo ja ruma ja vanha. Puisto oli mykkä ja surullinen, kukkaset vapisivat kovin ja kauniit linnut ja perhoset pakenivat vieroen kauas.
Ja Jumala itsekin tunsi, miten hänen ilonsa äkisti kuoli, miten hänen lapsenmieltänsä puistatti vieras ja paha tunne, hänelle käsittämätön. Ja hän oli kääntynyt pois. Ja hän oli itkenyt silloin ensimmäisen kerran.
ATLANTIS.
Oli onnellisten saari mun sydämeni kerta, ja auringossa kylpi se keskellä merta.
Ja linnassa siellä monin jalokivin hohti Maan prinsessa kaunein ja prinsessa nuorin — mut sielua vailla ja peikotar siksi.
Meren äärillä kultaisin pähkinänkuorin unet soutivat vehmaita rantoja kohti: ihanaisinten huulien kostuttimiksi Ilon maasta ne noutivat ruusujen mettä.
Jos kuinkakin valtiatarta ne palvoi, jano prinsessan julmilla huulilla valvoi: — Ei sammu se ihmisen kyynelettä!
Hän kyyneltä pyys — mereks ei sitä tiennyt. Sen sai: tuhotulvana saaren se peitti, kuin simpukan aaltojen kohtuun sen heitti — merenpohjainen peikkojen luola se lie nyt.