Hyvä ois, vähän myöskin jos kutkuttais
isänmaallista ihramahaa:
pian kunniatohtorin miekan sais,
tukun täyteläisen rahaa.
Runon työ on vienosti kuiskuttaa
poven tyhjyyttä eleegistä.
— Mut lehmän häntiä huiskuttaa
runoss' on epäesteettistä!
Niin kai se on, enkä minäkään
kovin lehmän häntää kiitä.
Mut lammaskuorohon määkyvään
voi määkyä myöskin siitä.
Niin aattelin, mutta sen aatoksen
oli siittänyt järki lyhä.
Minä viisastuin ja nyt aattelen:
On lehmän häntä pyhä;
maholehmän hännän ainiaan tulis rauhoitettu olla: se on tehtaanmerkkinä paikallaan monen laulajan tuotannolla.
IV
SATU MEISTÄ KAIKISTA.
Olen kävellyt kaiken iltaa puiston teitä ja ajatellut itseäni: mitä olen ja mitä voisin olla.
Olen katsellut tähtiä ja ihmetellyt, kuinka niiden silmät ovat suuret tänä iltana. Minä melkein näen, kuinka ne kaikki istuvat suuressa kristallisalissa sinisellä matolla Jumalan jalkojen juuressa — pienien lasten parvi, valkoiset mekot yllä. Ja Jumala katsoo kaikkia heitä aurinkoisilla silmillä, joissa on isällistä hymyä. Ja Jumala miettii satua, minkä hän kertoisi heille.
Ja silloin Isä Jumala muistaa, kuinka hän itse oli lapsi: kuinka hän leikki kerran suuressa vihreässä puistossa ihanien puiden alla.