Nähkää:
ei ole varjoja, yötä.
Tunnemme:
ei ole enää pelkoa, vihaa,
paha on kuollut,
maa on kaunis ja nuori
ja ihmeitä täynnä:
pantteri nuolee nuorimman vuonan kaulaa,
jännitetyn jousensa laskee metsästäjä,
huulilla lapsen hymy.
Silmämme näkevät unta: tähdistä astuu enkeli niinkuin kaunis Jumala itse. Siunaa maata ja siunaa meitä: — Hetki on tullut, rauha on maanpäällä syntynyt, hyvyys astunut ihmisten joukkoon, maa on ihmisen koti.
(Jouluna 1923.)
ME.
Me, tomun tomu, saimme elämän. Suin, sieraimin ja silmin yhä juomme sitä kuin mehiläinen yrtin mettä juo, vaikk' yrtin okaat punertuvat verestämme.
Ah, suurin kipumme on täynnä siunausta,
tuo syvä arpi meissä, kallis todistus:
me suutelimme suulle polttavalle
hänt', Ainoata, joka on ja jota rakastamme.
Ja kun me lähestymme sydänt' Elämän kuin pisarainen hänen suonissaan, koht' oma valtimomme täys' on elämää, ja oomme rikkaat lailla jumalan.
Me sormin kosketamme maata, ja se kukkii. Ja ihmisveljiemme tomusydämiin me puhallamme, ja ne ihanasti värähtävät kuin sydän ensi ihmisen, kun sieraimissaan hän tunsi hengityksen jumalallisen.
MINÄ NÄEN.
Näkysarjojen vaihtuva leikki. Ah, näin ei silmillä nähdä.
Sisempään, syvemmälle ja kauemmaksi ma nään.
Minä tiedän: nyt mieleni katsoo kuulevin, tuntevin silmin.
Näyt syntyvät, kuolevat silmässä itsessään.