On katkeruuteni niinkuin sammalkaihi syvän lammen silmäkalvolla samealla: viha, viiltävin hampain, niinkuin petokala on väijyksissä mieleni pinnan alla.
Te tulkaa, ajatustenne kaarnalaivoin
te soutakaa yli mieleni, tuntoni aavain
Ja ken pitää hyvin perää, hän päilyvät vedet,
sinen siinnon ja tähtien kuullon nähdä saa vain.
Mut aina, petollisine verkkoinensa mies saaliin-ahne kun saapuu kalastamaan, hän varokoon: hän on tunteva totisesti hain hampaan syöpyvän ytimiinsä hamaan!
VELJELLENI
Miten kaipaankaan sua, veljeni. Kaipaan kättäs, mut enään kätellessäni en sitä tunne: pois, veljeni, tietämättäni, tietämättäs arin nuoruutemme on häipynyt jonnekunne.
Me olemme ennen yhdessä itkeneetkin
ja yhdessä kiristelleet hampaitamme.
Mitä tehnenkin nyt, veljeni, mitä teetkin,
me kuljemme kumpikin omaa polkuamme.
Ja ei ole kysymys meistä: on kysymys tiestä,
vain peitsistämme, ei peisten kantajista.
Kymen valtavan lailla nyt tiemme vetää miestä.
— Kuka tietääkään oman tiensä tutkaimista:
kuka tietääkään, miten kaukana, täällä ja siellä me saatamme seisoa miehinä, miesten työssä, teon rintamalla, ankaran käskyn tiellä, etulinjoilla surmaten toinen toisen yössä —?
PIENIÄ HAUTOJA
On aina jotain poissa, jotain mennyt sulta
kuin varas öisin arkkujasi kahmalois.
Poiss' aivan pientä jotain on, mut niinkuin kulta
se kallista on nyt, kun riistettiin se pois.