(Juhannuksen alla 1925).
VAINAJAIN KEVÄTNÄKY
Vako, siemenen kehto me olimme. Vain käsi kahvassa peisten.
Sato, voittaja, huipulle-astuja ei — vain rinne.
Sinun laillasi, kuoleva kansan päämies, kaukana seisten
maan luvatun aavistimme, mut emme päässeet sinne.
Me menimme hiljaisuuteen tietäen: se on tapahtuva.
Oli tomumme siunattu äiti ja hedelmällinen kohtu:
kas poikamme onnellisemmaksi meitä on vapahtuva,
uness' alla mullan on meille hän silmien lohtu.
Kevät nurmea nostaa otsalle hautojemme.
Mut suurin silmin me hiljaisuuteen näämme:
mitä pyysimme, mut emme saaneet itsellemme,
hän saa sen, poika. Se siunaa elämäämme.
Polun poljimme: siks ura hällä on avarampi.
Ikävöiden me rannalle jäimme — hän astuu laivaan.
Maa uus on hälle, on kauniimpi, ihanampi.
Mikä pilveä meille, on hänelle kuultoa taivaan.
Elon, huoleton poika, hän riemulla ottaa vastaan
kuin kirjavan perhon, mi juuri on jättänyt kuoren.
Kodiks ihmisen luvattu maa hänt' oottaa, lastaan.
Kevätauringon alla hän huilua soittaen nousee huipulle vuoren.
(1.5.1925).
KARAVAANI
Tien lapsia olemme, matkaan syntyneitä, karavaani-heimoa retkellä elämän. Ja ei tule koskaan loppua matkallemme, vaelsimmepa auringon alla tai keskellä pimeän.