(Eino Leinon kuolinsanoman saavuttua)
Peto rotkoonsa hiipi ja rintansa haavoja nuoli, erämies jotk' ampui — Kohtalo — kauan sitten; peto rotkoonsa hiipi ja rotkonsa rauhassa kuoli. Punajuova jälkeen jäi: vana askelitten —
vana askelitten, jotka hän, kontio, astui,
kun korpea kiersi ja Turjan tunturit nousi,
laki laakea joiden taivahan pilvissä kastui.
Hänen katseensa kauas päin utumerta sousi.
Hänen katseensa kosketti multaa: se värähteli,
tuhat ruohonkortta nosti ja kukkien viljaa;
ja kaikki, minkä se katse siunas, eli:
mätäs, pilvet, metsä ja taivas soivat hiljaa. —
Hän on kuollut, korvenhaltia, mut ei muisto huku.
Joka pirtin loukossa itkevät taatat, lapset.
Hänen kanssaan kuollut lie koko kontioitten suku.
Siks kyyneliss' ovat valkeat kuusten hapset.
— Ei, ei: punajuova jäi ylös otsalle taivaan!
Kas, sinne on pirskahdellut kontion verta.
Ei kuollut rotkossansa hän haavojen vaivaan:
kotipolkua vain hän on astunut päin sinimerta.
VALO JA IHMINEN
Kun "Tulkoon valkeus!" soi käsky Erään, sä syliis, siivillesi nostit maan. — Jok' ihmisen ja kukan silmäterään sun tules yhä syttyy palamaan. Teilt' unen raskaan sinun luonas herään kuin kuollut havahtuisi arkustaan. Käyn etees, alkuäiti, polvilleni, kurkoitan sätehilles sydämeni.
Sun silmäis ihanuutta palvomalla jo isät ensimmäiset vuorilleen näin polvistuivat kasvojesi alla. Sä ajast' ikuisesta ikuiseen viet vapahtavat sätees kirmaamalla kuin virran sydämestä sydämeen. Ja elollinen kaikki yhtyy uomaas. Maan huokosetkin juovat sinun juomaas.
Nää myöskin köyhät silmät rakastamaan oot opettanut kauneutta maan ja kaltaisiaan. Sydämeesi hamaan nyt vajoan kuin kultaan sulavaan. Ja elämäni tulee katoamaan kuin säde valon suureen ulappaan — mut ehkä, ehkä valonlisän niukan sen valoon tuoden, kimmeltäen hiukan.