Niin, kumarassa he käyvät, niinkuin kaikilla heillä
jokin näkymätön, raskas taakka ois.
Ja heillä on suuret, riippuvat, känsäiset kädet.
Ne nyt ovat tyhjät, ne antoivat voimansa pois.
Ja heillä on kaikilla huulet tiukasti kiinni.
Ja silmät hiipuvat, hiipuvat liedessään;
savun, työpajan sauhun viipyvän näissä vielä
kuin himmeän, liikkumattoman kaihen nään.
He tulevat vastaani iltaruskon aikaan,
he tulevat työstä, he menevät jonnekin, pois —
ja kumarassa he käyvät, niinkuin kaikilla heillä
jokin näkymätön, raskas taakka ois.
Ja nyt syvään tunnen sen: olen yksi heistä,
lain alla ankaran: voimanne uupukoon!
— Työn lasten heimon aikojen alusta loppuun
kivin kuormitettuna kulkevan nähnyt oon.
ONNELLINEN
Oli kadulla ajettu lapsen yli. Hänen ruumiinsa virui vielä maassa avosilmin kuollein ja huulilla verta — soma poikanen mekossa ruudukkaassa.
Oli kuin olis hiljaa värähdellyt
tuo hento nilkka ja kalvas ranne.
Katukivillä, vieressä ruhjotun rinnan
oli pieni sauva ja leikkivanne.
Tuli eräs nainen ja pyörtyi — äiti.
Me kaikki katsoimme hiljaisina.
Joku kyynel vierähti katukiviin —
ne kiilsivät sateesta niljaisina.
Menin pois ja nyyhkytin: "Onnellinen!
Hän on lähtenyt puhtaalla lapsenmiellä
sukupolvien Via Appialta."
— Oman mustan varjoni näin mä tiellä.