Paennut lintu, povessain se asui kauan, pesässään. Ei sitä nähnyt yksikään, sen tunsin minä vain.
Se etäisille retkilleen
läks siivin kuulumattomin,
niin häikäisevän valkoisin —
ja palas pesälleen.
Ja takaa meren kymmenen,
kedoilta Onnellisten Maan
toi hunajaa se nokassaan
ja mettä kukkien.
Jok' ainut kerta, päällä maan
kun janosin ja nälkää näin,
se ruokki minun sydäntäin
kuin emo poikastaan.
Ja uuvuttaissa tuskan muun
se kantoi lehvää öljypuun.
Se lensi eikä levännyt. —
Mut missä on se nyt?
— Paennut: kerran retkeltään
se palas luokse sydämen
ja — liudat haaskalintujen
se näki pesällään.
Ja hiljaisesti valittain
lens valkosiipi povestain,
se lensi eikä levännyt —
ja poissa on se nyt.
HÄMÄHÄKKI
On taloss' elämäni synkkä takapiha.
Siell' asustavat yököt himojen
ja mato epäilyn ja rupikonna, viha.
Ja öin ne piirittävät sydämen.
Tän' iltanakin ilon mettä juodaksensa
on mielen nurmelle se, perho, lentänyt.
Ja muistain ihanuutta maan ja sisartensa
se silmät ummisti ja — kuinkas kävi nyt: