YKSINÄINEN RATSASTAJA
Sa yksinäisten polkua ratsastat
pois heidän luotaan, jotk' ovat parvissaan.
Sun erillesi, irti täytyy
yhteisen hulluuden valtateistä.
Kas, mikään liitä ei sua ihmisiin:
sä lihaa heidän et ole lihastaan,
et luuta ole heidän luustaan,
sukua toista on sielu sulla —
ah, yksinäisten pilvien sukua
ja petolintuin, vauhkojen ratsujen —
ei siinä sukupuussa kukaan
veljeä tunne, ei kantajaansa.
Ei sulla ole maata, ei taivasta,
vain yksinäisten tie, jota nelistää
suin verisin ja huuruavin
ratsusi, kuolema kavioissaan.
Et rakkautta tunne, sen tallasit.
On suudelmia sullakin, tietäkööt:
kas, yksinäinen ratsastaja
suutelee hurmeisen miekan terää.
Ja sinä näet, kuinka he kuolevat
mies miehen jälkeen, ihmiset parvissaan
he ojentavat käsiänsä
huutaen taivasten Aaveen nimen.
Sä tietämisen puust' otit hedelmän,
jota kateellinen enkeli vartioi:
nyt olet vapaa etkä kuole,
jalkasi polkivat käärmeen päätä.
Ja yli ajan, kuoleman hartiain
jo nelistää sun ratsusi pilviin päin,
ja panssarisi kultaa nuolee
auringon silmien kuuma liekki.