SÄKEITÄ TUNTEMATTOMASTA
Georg Herwegh.
Mä tahdon kuolla ruskon kuoleman, kuin päivä, viime hehkussansa nukkuin — ah, kuolon tajuttoman, ihanan — niin kuolla, syliin Ikuisimman hukkuin.
Mä tahdon kuolla lailla tähtien,
täys kirkkautta, silmän sammumatta,
ja taivaan pohjattomaan sinehen
pois mennä hiljaa, kivun koskematta.
Mä tahdon kuolla sinun kuolemas,
maan kukkain tuoksu, perhoslentimille
mi ilmaan kimpoat ja, riemukas,
saat suitsutukseks Herran alttarille.
Mä tahdon kuolla niinkuin kaste tuo,
kun janoisina aamun liekit palaa;
oi Jumala, niin sydämeni juo
kuin päivänsäteet kasteen juovat salaa!
Mä tahdon kuolla niinkuin säveleet,
joit' arat harpun kielet huminoivat:
ne ovat tuskin harpun jättäneet,
kun kohta Luojan sydämessä soivat. —
Et kuole iltaruskon kuolemaan,
et täältä hiljaa tähden lailla vaivu,
et kuole kivutta kuin kukka maan,
ei sielus puoleen aamusäde taivu.
Sä kuolet kyllä, jäljettömihin, mut kurjuudessa voimas talttuu, turtuu: saa vienon kuolon luonto ikuisin, mut ihmissydän kappaleittain murtuu.