Soi soitto, ja Olavi nuorikon vie karkeloon: raju, huima on tämä tanssi loimussa soihtujen, elon viimeinen — oven takana pyöveli seisoo.
Mikä riemu nyt viulujen kielissä soi,
miten nyyhkiä huilun ääni voi.
Ken heidän tanssivan nähdä saa,
sitä kouristaa —
oven takana pyöveli seisoo.
He tanssivat kauan ja lähekkäin, mies puolisolleen kuiskaa näin: "Miten rakas oot, et tietää voi — vilu haudass' on, oi" — oven takana pyöveli seisoo.
III.
Herra Olavi, on jo keskiyö ja päätös matkasi maisen. Jo mielin määrin nauttinut olet lempeä prinsessaisen.
Jo munkit messua hymisee,
ja punakauhtanassa
mies seisoo piilu kädessään,
jo on pölkky vartomassa.
Ja ritari Olavi hoviin käy,
valo, miekat kipunoivat.
Ja ritarin suu on punainen,
suu hymyy, ja sanat soivat:
"Minä siunaan auringon, siunaan kuun,
joka tähtiretkeläisen,
minä siunaan linnun jokaisen
sini-ilmassa livertäväisen.
Ole siunattu, meri, ole siunattu, maa,
ja keto kukkinesi:
minä siunaan orvokit, suloiset
kuin vaimoni silmien mesi.
Ah, tummat silmät puolison, nyt kauttanne päätän retken. Minä siunaan seljan: ah, alla sen näin antaumukses hetken."