Hän katsoo katsomistaan — kuolee, ja kuolemastaan hän kalpein, onnellisin kasvoin vielä hymyy. — Siinä runoilijan hymy, ja se siunaa hänen lastaan, syvän, puhtaan riemun lasta — mutta synnyttäjän poveen tappava tuska lymyy.
Hän on kuollut, äiti — ei: voisiko äiti kuolla?
Ajast' aikaan eikö hän, onnekas, hymyilisi?
Hän hymyillyt on, jotta tuskan tuolla puolla
sama hymy hänen lapsensa kasvoilta sädehtisi.
TRUBADUURI
KESÄÄ
Tien varret, pientaret, rantaäyräät, ne koiranputkien lumeen hukkuu. Ovat kaukana vaarojen siniset sauhut, ja metsän reunassa talot nukkuu.
Ja köyryselkäisten raitojen alla
joen kahvinkarvainen vesi noruu.
Ja jossakin etäällä helein äänin
joku paimen laumaansa toruu ja toruu.
Nyt saattaa jo kuulla vienon sateen kuin hyttyshyörinän pensahista. Kuin lapsena puhallan perhoja liudan voikukkien hahtuvapallosista.
RUUSUMAJASSA
Pilven lumihuiput korkealla. Niinkuin silmäterä luomen alla piilee aurinko. Ja tumma maa vavahdellen ukkost' odottaa.
Tulee tuuli maata haravoiden, on kuin yli viljavainioiden matalalta savu vaeltais — ruusumajaan verisade sais.