Minä valvoin vavisten illasta aamuun.
Enkä saanut tuskaltani itketyksi yhtään kyyneltä.
YKSIN.
Käyn yksin. Eelläkö muista?
Vai jälemmäksikö jäin?
En tiedä. On kauan siitä,
kun ihmisen toisen näin.
Ehk'en minä koskaan nähnyt.
Se on häipynyt muistostain.
Kenties se on syntymässä
oma äitini ollut vain.
Vai lienenkö unessa nähnyt, sun, toisen ihmisen. Kenties sinut kerran löydän, kenties sua löydä en.
Mikä viestisi lie: ilo? tuska?
Sitä en minä tiedä lain.
Mut, varma on: itseni löytää
mina voin sinun kauttas vain.
RESIGNAATIO.
Yö, päivä, illan ruskotus, aamun koitto, hymy aavain tyynten ja korska myrskysää— se kaikki on yhtä sulle. Ei määrä loitto nyt enää mieltäs houkuta vilhtyvää.
Myös yhtä kallis sulle on tappio, voitto. Mut kallein kaikesta on syvä rauha tää, joka raskain lainein kuin meren iltasoitto verenkäyntiis yhtyen nyt sinun sieluus jää.
Kuin vanha aallonkyntäjä kariin juuttuin joka tuulelta yöksi jo suljet purjeitas. Muun kaiken kalliin pettäen, kaiken puuttuin jo tyytymys vartioi sinun porttias. Muun kaiken murentain sekä itse muuttuin; niin, aika nöyrtyvä on sinun kohdallas.