Jo ällistyimme moista käytöstä mies suunnittelee uimanäytöstä täss' ihan vihollisen nenän alla. —Näet tuolla vastarannan kukkulalla sen kenttävahti kyttää, lymyää.
Hän takin, saappaat riisuu, hymyää. »Se yritys on arveluttava, voit pian olla Ahdin tuttava, tai ainakin saa työtä lääkäri», niin varoitamme. Noituu jääkäri. Mut Kalle lyhyesti kiellot kuittaa: »Kai sentään passais vähän täitä uittaa.»
—»No, ehkä siitä sisu tasaantuu, kun lyijyä sun pöksyys kasaantuu.»
Kuin aatoksissaan, muuna miesnä Kalle käy sauhutellen rantatöyryn alle ja piipun kopistelee huolella, sen panee kivelle ja kahlaa jokeen. Tää mitä tietää: ryssän puolella viel' äänetöntä on…
Tään uintikokeen kuin tekis itsekunkin oma veli mielt' ahdisti—suu pilaa yritteli: »Jo pitää olla kelpo kihinä…»
Nyt!—Laukaus ja luotisihinä.
Mut veitikka vain kättä huiskutti.
Taas uusi ryöppy tulla tuiskutti.
Hän sukelsi jo sillä hetkellä.
—»Se mies on viimeisellä retkellä,
kas, vesi kiehuu niinkuin rokkapata!
Hei tulta! tulta!—ryssiä on sata!»
Mut jääkärimme hoitaa kiikaria ja sillä tarkastelee viikaria. Ja ihmeellistä: tällä Kallella on vielä vanha kurssi tallella. Hän säärin vimmatusti: polskutti, kuin kana kaukalossa, molskutti, myös muisti tehdä kuperkeikkoja. —Se pyrki naurattamaan veikkoja.— Voi, varmaankin nyt luoti hipaisi: hän kädellänsä päätä sipaisi. Ja nyt hän uppoaa … jää veden alle…
Ei! jälleen sukeltanut oli Kalle.
Jo alkaa ryssän pauke loppua.
Ei nytkään pidä Kalle hoppua,
ei lymyile, ei askeltakaan juokse.
Kas, piippu unohtui,—taas rannan luokse.
Ja niinpä nähdään, kun jo päättyy paluu: ei, poskillansa punan puutosta, ei miehess' ole muuta muutosta, vain niskaan. ohut verijuova valuu.