Pieni on puutos,—mut tarpeeksi suuri tekemään onnettomaksi.
II.
SOTATIELTÄ.
1.
UIMANÄYTÖS.
Taas joukkueemme Suoju-virran luona on vahdiss' ollut monta tovia. Juur kupposista suuhun siirtyi muona ja haastain 'pehmeitä' ja 'kovia' voi kukin hetken vailla vahtihuolta —juur vahdinvaihtajamme palaa tuolta— nyt päivää paistatellen loikoa ja työkseen raajojansa oikoa.
Niin märehtineet monta tuttua ja uutta oomme roimaa juttua. Myös eksyy joukkoon pieni ilve, ilkku: »On taikakonstit tällä Kallella. Mies reistailee, mut viel' ei ole nilkku ja viel' on kaikki värkit tallella.»
Ja siitä luikkahasti juttu luisti. »Niin taistelussa hiljan», joku muisti, »tää Kalle kiipee hautaristille ja kättä viittoo bolshevistille. Pään ympärillä ryssän rakeet räiski, myös Kallen kiväärissä lukko läiski. Jo näytti siihen mies se tupertui, kun, äkkiä hän maahan kupertui. Mut Kalle ärjäsi, Hyi hiivattu! Kun ristin poikki ampui riivattu!»
»On komeljanttiveri ruojalla.» —»Mi aatos liekään ollut Luojalla, kun sillä lailla lahjojaan on jaannut.»
Mut Kalle, vain on ruohikossa maannut kuin juttu häntä liikuttais ei lainkaan. Kuin vihollista ei ois näillä mainkaan hän haukotellen tuumii: »Lähden uimaan. Se miestä virkistää näin aamutuimaan.»