Dosentiksi tulo ei Krohnin kaltaiselle moniharrastukselliselle miehelle suinkaan merkinnyt antautumista vain tieteelliseen työhön ja opetustoimintaan. Suomalaisuuden hyväksi oli niin paljon ja monenlaista työtä vielä tehtävänä, että Krohnillekin tarjoutui pian taas uudenlaatuisia tehtäviä. Jo hänen perhe-elämänsäkin muodostui alusta alkaen sellaiseksi, että sekin oli voitto suomalaisuudelle. Seurapiiri ei ollut suuri, mutta se oli sympaatinen. Siihen kuuluivat lähinnä Ekbohmin, Ahlqvistin, Donnerin ja Flomanin perheet sekä joitakuita naimattomia yliopiston miehiä. Yrjö Koskinen oli hyvin suosittu vieras talossa. Silloisista tavoista poikkeavaa oli, että Krohnilla oltaessa miehet ja naiset istuivat samassa huoneessa. Keskustelukielenä oli pääasiallisesti suomenkieli, jota emäntäkin jo pystyi käyttämään. Suomenmieliset perheet kokoontuivat muutenkin toisinaan suurella joukolla viettämään iltaa ja harjoittamaan suomenkielistä seurustelua. — Kun F.W. Rothstenin v. 1862 perustaman "Suomen ystäväin liiton" työtä jatkamaan perustettiin "Suomalainen iltaseura", kokoontui se ensi kertaa v. 1864 Krohnin kodissa.
Perheen piirissä vietettäväksi jäi Krohnille kuitenkin vähitellen yhä niukemmin aikaa. Töitä alkoi taas kasaantua. Ensiksikin oli jatkettava entisiä kirjallisia yrityksiä. Kemian oppikirjan suomennokseen oli ennen sen painattamista tehtävä alkuteoksen, uuden painoksen mukaan lisäyksiä ja oikaisuja, mikä työ nyt jo oli verrattain kaukana Krohnin varsinaisesta harrastuspiiristä. Aikaisemmin mainittu Körner-suomennos, "Syyn sovitus", kuuluu myös tämän ajanjakson kirjallisiin töihin samoinkuin muutamat Kuun tarinat.[48] Myös "Mehiläisen" toimitukseen kuului Krohn edelleen. Vapauduttuaan vanhoista töistään hän ryhtyi uuteen suurenlaiseen kirjalliseen yritykseen, nimittäin sepittämään Kertomuksia Suomen historiasta nuorisolle. Tästä työstä ja sen vaatimuksista tekee Krohn selkoa kirjeessä vanhemmilleen maaliskuun 28 päivänä 1863. Hänen silloisia ajatuksiaan ja mielialojaan kuvaavana siteerattakoon tästä kirjeestä seuraavaa:
"Tämmöisestä teoksesta on täydellinen puute, ja kuitenkin on sellainen lukukirja, joka esittää ja tekee tutuksi lapsille isänmaan historian elävinä, lämpiminä kuvauksina, kansallistunnon kehitykselle mitä tärkein. Sellaisen kirjan kautta muuttuu kansan entisyys ikäänkuin lihaksi ja vereksi. Kaikki tunteet ja koko katsantotapa saa määrätyn isänmaallisen luonteen. Kykenenkö luomaan teoksen, joka on tämän korkean päämäärän mukainen, sen osoittaa tulevaisuus. Reippaasti uskallettu on puoleksi voitettu! Valitettavasti huolettaa vain yksi seikka, nimittäin että olen väitöskirjaani varten tarpeellisten kauhean kuivien esitöitten kautta kadottanut runollisen vaistoni. Monet harmit ja riidat, jotka nyt tällä hetkellä, suomalaisen aineksen valloittaessa itselleen lujan aseman käytännöllisessä elämässä, myötäänsä kuohuttaa sydäntä, ovat myös paljon vaikuttaneet siihen. Kun sisäinen sopusointu on häiritty, ei voi luoda sopusointua. Toivoisin toisinaan eläväni jossakin pikku kaupungissa kaukana taistelun telmeestä; mutta onhan velvollisuus tarvittaessa pysyä paikallaan. — Oli miten oli, seuraus on nyt kerta kaikkiaan se, että olen menettänyt aikaisemman, kevyen kirjoitustapani. Tiedän, että se takertelee ja missä se takertelee, mutta en voi sitä muuttaa. Sama on uusimpien Kuun tarinainkin laita. Jos on Jumalan tahto, että minun on ainaiseksi oltava vailla tätä lahjaa, niin täytyy minun tietysti siihen taipua ja luoda itselleni toimiala paria porrasta alempana. Itse asiassahan on kaikki työ suuren kokonaisuuden hyväksi saman arvoista. Mutta olen kuitenkin liiaksi tuudittanut itseni siihen suloiseen unelmaan, että voisin runouden salamain voimalla sytyttää kylmiä sydämiä, luopuakseni niin helposti kaikesta toivosta."
Eräässä toisessakin kirjeessä[49] lausuu Krohn, että hänen suunnittelemiensa historiallisten kertomusten menestys riippuu kokonaan esitystavasta, ja valittaa, että kaiken talvea ovat työn paljous ja alituinen taistelu estäneet häntä kehittämästä runolahjaansa. Syynä tähän asiaintilaan taas on hänen luonteensa, joka vaatii ottamaan osaa kaikkeen: "Onhan häpeällistä katsoa kädet ristissä, kuinka toiset puolustavat sitä, mikä on itselleenkin rakasta ja kallista."
Runolahjan kehittämiseen ei todellakaan nyt ollut aikaa. Sen sijaan Kertomukset Suomen historiasta, — tuo jo Rautalammilla ollessa syntynyt ajatus, — onnistuivat hyvin. Niistä muodostui aikanaan teos, joka oli arvokas lisä kansalliskirjallisuuteemme. Osa näitä kertomuksia julkaistiin ensiksi kuvalehdessä "Maiden ja Merien takaa".
Tämä kuvalehti on se kirjallinen yritys, joka parina seuraavana vuonna vaati Krohnilta enimmän aikaa ja huomiota. Kun kustantaja Th. Sederholm vuoden 1864 alusta ryhtyi julkaisemaan suomenkielistä kuvalehteä, jolle hän ulkomaalaisen esikuvan mukaan antoi tuon mainitun nimen, niin hän tuskin mistään olisi voinut löytää sille niin sopivaa toimittajaa kuin Krohnin. Toiselta puolen taas Krohn mielellään rupesi lehden toimittajaksi, sillä siinä hän pääsi toteuttamaan erästä aatetta, jonka tärkeys hänelle oli selvinnyt: sivistynyt sääty oli saatava harrastamaan ja oppimaan suomenkieltä, sivistyneisiin perheisiin oli suomenkieli juurrutettava! Tämän ohjelman hän lausui selvästi julki jo lehden näytenumerossa ja sitä hän johdonmukaisesti seurasi koko lehden ilmestymisajan kiinnittäen samalla erityisesti huomiota lehdessä käytettyyn kieleen ja tyyliin.[50]
Ryhtyessään toimittamaan kuvalehteä Krohn suunnitteli ohjelman seuraavasti: Sisällyksessä tulisi olemaan tärkeänä osana, oikein yleisöä vetävänä erikoisuutena, kertomuksia Suomen historiasta, joitten laatimisessa Krohn oli pannut parastansa. Alkuperäisiä novelleja hän myös aikoi sepittää, vaikka epäilikin, että hänen ihmistuntemuksensa kenties oli liian pieni, jotta hän pystyisi luomaan eläviä tyyppejä ja nukketeaatterimaisuudesta vapaata toimintaa. "Mutta ken ei koskaan uskalla yrittää, se ei myöskään koskaan pääse päämäärään", oli hänen tunnussanansa. Luonnontieteellisiä, kansantajuisesti esitettyjä ja mieluimmin myös huumorilla höystettyjä kuvauksia oli oleva runsaasti ja matkakertomuksia oli jo luvassa. Muuta sopivaa tulisi lisäksi.
Ohjelmansa Krohn onnistui sangen hyvin toteuttamaan. Hän osasi kirjoittaa kevyesti ja helppotajuisesti ja sekoittaa kirjoituksiinsa sopivan annoksen leikillisyyttä. Hyvänä esimerkkinä siitä on lehden alkunumeroissa ollut esitys "Kahvista ja sokerista", jonka hän aikaisemmin oli pitänyt Helsingissä kansantajuisena luentona ja joka jo silloin tuli tunnetuksi "kahvisaarnan" nimellä. Mutta eipä hän säästänytkään aikaa eikä vaivoja etsiessään ja muovaillessaan sopivaa aineistoa.[51] Kiiskiläläisiä, varsinkin äitiään ja Emilie-sisarta, hän pyysi lausumaan arvosteluja kuvalehdestä nimenomaan sivistyneitten lukijain kannalta, sillä etupäässä semmoisille hän tahtoi kirjoittaa ja sen vuoksi välttää kovin tuttuja ja triviaalia aiheita. Kun vuoden 1865 alussa kuvalehti levisi entistä enemmän sivistyneisiin piireihin, mutta menetti talonpoikaisia tilaajia, joitten mielestä lehti oli liian korkeita asioita käsittelevä ja sisälsi liian vähän sanomia ulkomailta, niin Krohn lausui, että hänellä ei ole mitään muistutettavaa semmoista asiaintilaa vastaan. Oli parempi, että lehti vaikutti herättävästi sivistyneisiin, kuin että sitä lukisivat vain talonpojat, vaikkapa suurempikin joukko.
Ulkonaiset olot vaikuttivat, että hyvin toimitettu "Maiden ja Merien takaa" ei tullut pitkäikäiseksi. Puolivälissä vuotta 1866 se lakkasi ilmestymästä. Korvaukseksi kokovuoden tilaajille jaettiin Krohnin muutamien asianharrastajain avulla kokoilema "Helmivyö suomalaista runoutta".[52] Tämä antologia, vaikka se näyttää vain vähäiseltä sivutyöltä Krohnin muitten töitten rinnalla, oli hyvä palvelus suomalaisuudelle harrastuksen herättäjänä suomalaista runoutta kohtaan. "Ei kukaan ihminen", — lausui Krohn, — "voi kuvitellakaan, miten paljon kaunista on hajallaan ja piilossa vanhoissa sanomalehdissä ja muissa senkaltaisissa hämäräperäisissä paikoissa."[53]
Itsekin oli Krohn toivonut pääsevänsä kuvalehteä toimittaessaan taas runoilunkin vauhtiin. Toivoaan hän perustelee seuraavalla tavalla: "Tämänlaatuinen työ on toivoakseni vaikuttava minuun sangen herättävästi ja samalla rauhoittavasti. Katkeruus, minkä monet muut puuhat ovat synnyttäneet sielussa, häviää taas ja kenties taas runotar, joka pelkää synkkiä kasvoja ja kolkkoja ajatuksia, ottaa kotiutuakseen luokseni. Sepä olisi minun mieleni ja luonteeni mukaista elämää ja toimintaa."[54]